Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Vuosi 1981 oli hyvä runovuosi Suomessa. Silloin kaiken akateemisen jäljittelyn ja älyllistä notkeutta teeskentelevään runouteen ilmestyi katu-uskottava, rouhea ja maan hiljainen, selvästikin viallista epärunoa edustava Teemu Hirvilammen runokirja Niille, jotka dallaa sateessa.
Onneksi se oli vielä sitä aikaa, kun suuretkin kustantamot julkaisivat runoutta ja uskalsivat antaa äänen niille, jotka todellakin dallasivat sateessa Stockan näyteikkunoiden ohi koskaan kohtaamatta kadun paremman puolen hyvinvoivia kulkijoita, kun ei ollut haluja tai edes niin ehkä tarkoituskaan
Teemu Hirvilammesta tuli ensimmäisen runokokoelmansa siivittämänä itse se, joka dallasi sateessa. Runot eivät mitenkään olleet kummoisia tai vakuuttavia, eivätkä sanat lähteneet oikein lentoon. Tarinoidenkin kanssa oli vähän niin ja näin, eikä hän päässyt läheskään suurten runoilijoiden, kuten Pentti Saarikosken ja Arto Mellerin, imuun mitä itse menestykseen tuli.
Silti runokirjassa oli sitä jotain, mikä tuntuu puuttuvan kilttien kympin viittaajatyttöjen ja yliopistossa estetiikkaa sekä kirjallisuutta opiskelevien punaviiniklubin baskeripäiltä.
Mutta se mikä tekee hänet erityisen kiinnostavaksi muihin tuon ajan suomalaisrunoilijoihin, on se, että hän uskaltaa olla heikko, valmistautumaton, ja juuri siksi riittävän omaperäinen (ihan kuin myöhemmin taksia ajanut, Kansallisteatterissa esitetyn Varasto-romaanin kirjoittanut Arto Salminenkin) löpistessään niitä näitä jonninjoutavia ajan kuluksi, kun ei osaa tai halua hienostella.
Hirvilammi pysyy lattiatasolla kadun tuoksujen ja stadin arskojen horisontissa, eikä edes yritä tähyillä tellusta vierain silmin ja oppineiden sanankäänteiden epäpyhässä allianssissa, koska tietää Runousopin kirjoittaneen Aristoteleen sanoneen, että vieraista ilmaisuista seuraa aina myös barbaarinen tyyli.
On siis käytettävä näitä jossain määrin. Osa sanoista estää silloin sen, että tyylistä ei tule tavanomaista ja arkipäiväistä, nimittäin vierasperäiset sanat, metafora, koristelu ja kaikki muut mainitut, mutta tavanomaiset sanat saavat aikaan selkeyden.
Hirvilammikin teeskentelee, antaa muodon viedä sisältöä kuin mätää kukkoa, manifestoi, sortuu helppoihin, ja kuikuilee koko ajan sivusilmällä suuriin sekä hieman pienempiinkin esikuviin, kuten romantisoidussa dekadenssityöläisrunossa Lappis:
Sä et pääse ylös sängystä kantamaan sianruhoa ellet ole saanut aamupaukkuja pilvessä työmatka sujuu paremmin