Virginia Woolf: Päiväkirja II

Osta kirja itsellesi

Osta e-kirjana

Elisa Kirja

Osta käytettynä

”Tajusin juuri, että harjoittelen kirjoittamista tässä päiväkirjassa: soitan asteikkoja & kokeilen tiettyjä keinoja”, kirjoittaa Virginia Woolf päiväkirjaansa vuoden 1924 lopulla. Hän on juuri saamassa valmiiksi yhden tunnetuimmista kirjoistaan eli Rouva Dallowayn ja on vähän aikaa sitten muuttanut Richmondista keskelle Lontoota.

Päiväkirjojen toinen suomennettu osa jatkaa paljolti siitä mihin ensimmäinen osa viitoitti, mutta nyt Woolfin asema sekä kirjailijana että esseistinä ja kirjallisuuskriitikkona on jo paljon vahvempi. Samoin hänen ja Leonard Woolfin yhteinen kirjankustantamo Hogarth Press on vakiinnuttanut paikkansa. Ystävyyssuhteet kukoistavat etenkin muiden Bloomsburyn taiteilijaryhmän jäsenten kanssa, ja muitakin vieraita lappaa sisään ja ulos sitä vauhtia, että tuntuu traagiselta lukea, miten Woolf kirjoittaa: ”Kummallisinta on, ettei kumpikaan meistä halua vieraita. Mutta tietenkin vieraat uhkaavat meitä joka puolelta ­ ei: antakaa minun olla, en toivo muuta. Antakaa minun olla ja käyttää aivojani.” Ilmeisesti Woolfin sisäinen yksinäisyys oli hyvin syvää, vaikka tietyt ystävät, kuten jo ensimmäisessä osassa tutuksi tullut kirjailija Lytton Strachley, olivatkin hänelle läheisiä. Tämän päiväkirjajakson loppupuolella Woolf tutustuu sitten myös kirjailija Vita Sackville-Westiin, josta on tuleva yksi hänen lähimmistä ystävistään ja ajoittain myös hänen rakastettunsa. Mutta olivat vieraat sitten toivottuja tai ei, niin heidän luettelonsa antaa vaikuttavan kuvan siitä, miten Woolfit elivät keskellä 1920­-luvun merkittävimpiä piirejä: heidän joukostaan löytyvät vaikkapa T.S. Eliot, Aldous Huxley, Maynard Keynes ja Bertrand Russell.

Tämä toinen päiväkirjanide avaa ensimmäistä osaa enemmän näkyvyyttä myös Woolfin masennukseen, vaikka tirkistelijöiden ei vieläkään kannata vaivautua, sen verran verhottua sairauden kuvaus edelleenkin on. Woolf kirjoittaa vuoden 1920 lopussa: ”Minun on parasta kertoa kuinka onnellinen olen, koska mainitsin jollain sivulla olevani onneton. En tosin näe mitään syytä olla onnellinen.” Samassa kappaleessa hän kirjoittaa suoran rehellisesti kateudestaan hyviä arvosteluja saanutta ystäväänsä kirjailija Katherine Mansfieldiä kohtaan. Tämä tietynlainen karu rehellisyys on yksi niistä piirteistä, jotka herättävät kunnioitusta Woolfin persoonaa kohtaan, vaikka hänen elitistiset mielipiteensä tuntuvatkin joskus ärsyttäviltä.

Virginia Woolfin päiväkirjat ovat siis perin mielenkiintoista luettavaa sekä kulttuuri­- että henkilöhistorialliselta kannalta ja herättävät uudella tavalla innostusta myös hänen kaunokirjallisten teostensa lukemiseen; onneksi Savukeidas-­kustantamo on julkaissut viime vuosina myös Woolfin vähemmän tunnettuja teoksia suomeksi.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *