Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Thomas Bernhardin (1931–1989) tuotannon suomennoksissa on tullut esikoisteos Pakkasen vuoro. Vuonna 1963 alunperin ilmestynyt teos on kertomus nimettömästä sairaalaharjoittelijasta, joka lähtee apulaisylilääkäri Strauchin komennosta syrjäiseen Wengiin tarkkailemaan taidemaalari Strauchia, apulaisylilääkärin veljeä.
Hän vaatii, että tarkkailen hänen veljeään yksityiskohtaisesti, siinä kaikki. Että kuvailen hänen käyttäytymistään ja päivärytmiään; annan tietoja hänen näkemyksistään, aikeistaan, puheistaan ja mielipiteistään. Että raportoin hänen kävelystään. Hänen tavastaan elehtiä, kiivastua, ”karkottaa ihmiset”. Siitä miten hän pitelee kävelykeppiä. ”Tarkkailkaa kepin tehtävää veljeni kädessä, tarkkailkaa sitä yksityiskohtaisesti.”
Taidemaalari Strauch löytyy ja kertoja asettuu asumaan samaan majataloon. Miehet tutustuvat nopeasti ja Strauch alkaa vuodattaa ajatuksiaan estoitta kertojalle.
Bernhard kirjoittaa rehevää, värikästä, paikoin suorastaan groteskia tekstiä. Kuvailu on herkullista – tai sitten etovaa, miten sen nyt ottaa. Rakenne on tuttua Bernhardia, paljon puhetta ja kertoja kuuntelemassa, kun saarnataan, mutta miten tämä esikoinen sitten eroaa myöhemmistä – no, ainakin tekstissä on hitusen enemmän kappalejakoja kuin joissain myöhemmissä, eikä kieli ole kenties aivan yhtä koukeroista.
Raskasta luettavaa Pakkanen kuitenkin oli, mutta jokin näissä Bernhardin vyörytyksissä vain viehättää. Tähän lumimyrskyyn oli jälleen kerran mielenkiintoista sukeltaa, vaikka eteenpäin pyristeleminen välillä raskaalta tuntuikin. Vaan enpä ollut yksin: kirjan lopusta löytyy otteita kääntäjä Tarja Roinilan työpäiväkirjasta, kuvaus lähes puolitoista vuotta kestäneestä prosessista.
Elämäni vaikein käännös? Ehkä. Mutta Frostin tarjoama kova vastus ei todellakaan tarkoita, että kääntämisen rajat muka tulisivat vastaan. Pikemminkin päinvastoin – näin olen aina ajatellut ja ajattelen yhä. Juuri ”mahdottomimpia” tekstejä pitää kääntää! Sellaisia, jotka käsittelevät myös kieltä ja kielen rajoja.
Paitsi että ne panevat tutkimaan suomen kielen mahdollisuuksia hyvin tarkkaan, ne pakottavat pohtimaan kääntämisen kysymyksiä – niitä konkreettisesti ratkoessa. Kun ymmärtäminen ei ole yksinkertaista, katse ei eksy pois muodosta, tekstin kirjaimesta.
Käsitykseni siitä, miten kääntäjä ymmärtää, on muuttunut rajusti.
Roinila on ehdottomasti ansainnut nimensä kirjan kanteen Bernhardin seuraksi. Erinomaista työtä ja hatunnosto haasteeseen tarttumisesta ja sen selättämisestä!
