Maija Ojala-Fulwood: Perhe ja verstas : Itämeren kaupunkien käsityöläiselämää keskiajalla ja uuden ajan alussa

Ammattikunnat olivat hyvin keskeinen osa esimodernin yhteiskunnan kaupunkiyhteisöä. Ammattikunnat eivät vain säädelleet työntekoa ja tuotantoa, vaan niissä oli usein sääntöjä liittyen paitsi sosiaaliturvaan ja leskien ammatinharjoittamiseen, niin myös hautajaisiin ja juhliinkin. Ammattikuntien säännöt olivatkin kaikkialla Euroopassa hyvin kattavia. Mielenkiintoista ammattikuntalaitoksessa oli myös se miten pitkäaikainen tämä järjestelmä oli: keskiajalta aina 1800-luvun jälkipuoliskolle asti, paikoitellen jopa 1900-luvun alkuun asti. Onkin oikeastaan hassua miten vähän aiheesta on julkaistu populaaria tietokirjallisuutta, sillä ammatti­kuntalaitos oli kuitenkin niin keskeinen osa menneisyyden eurooppalaisten elämää.

Maija Ojala-Fulwood keskittyy kirjassaan nimenomaan Itämeren alueen kaupunkeihin, joita on aikaisemmin tutkittu lähinnä kaupankäynnin näkökulmasta, siinä missä käsityön merkitystä puolestaan on pidetty vähäisempänä. Tälle tutkijoiden välinpitämättömyydelle ei kuitenkaan sikäli ole syytä, sillä käsityöläisammattikunnat olivat tärkeä, näkyvä ja kuuluva osa menneisyyden kaupunkielämää. Käsityöammattiahan ei ylipäätään saanut harjoittaa kuulumatta asiankuuluvaan ammattikuntaan. Ojala-Fulwood tuo kirjassaan esiin käsityöläisten arkea ja yksittäisiä ihmiskohtaloita 1400–1600-luvuilta, erityisesti tallinnalainen kultaseppämestari Claus Muß nousee arkistoista esiin, sillä hänen elämästään tiedetään poikkeuksellisen paljon.

Kirjan mielenkiintoisinta antia oli kuitenkin itselleni naisten rooli käsityöläis­yhteisössä. Näennäisen tiukka patriarkaalinen järjestys ei vaikuta olleen aivan niin tiukka kuin joskus on kuviteltu. Virallinen koulutuspolku oli tosin melkein aina suljettu naisilta, eikä naisten sosiaalinen asema ollut ammattikunnissa miehiin verrattuna tasavertainen. Siitä huolimatta naisten työpanosta tarvittiin verstaan ylläpitoon ja näyttää myös siltä, että naiset usein oppivat käsityö­ammatin epävirallisesti isän tai aviomiehen johdolla.

Karkeasti voidaan sanoa, että keskiajalla naisten mahdollisuudet työntekoon olivat kaikista parhaimmat verrattuna uuden ajan alkuun ja varhaisteolliseen aikaan, jolloin naiset suljettiin monien ammattien ulkopuolelle, Ojala-Fulwood kirjoittaa. Varsinaisia naisammattikuntia ei kuitenkaan vaikuta olleen, ainakaan Itämeren kaupunkien alueella.

Naisten työnteon laajuudesta on olemassa joitakin mielenkiintoisia lähteitä. Saksalaisista kaupungeista esimerkiksi on olemassa kisällien valituksia miten naiset tekivät samoja töitä kuin hekin, mikä vähensi kisällien ansainta­mahdollisuuksia. Kisällien hyökkäykset naisten työtä kohtaan kertovat toisaalta naisten työn laajuudesta, mutta myös siitä miten kinkkinen miehenkin asema saattoi olla.

Ongelmana oli kisällien kannalta erityisesti lesken mahdollisuudet itsenäiseen ammatinharjoittamiseen, sillä lesken hallussaan pitämä mestarin paikka oli esteenä kisällin mestaruudelle, olihan ammattikunnissa mestarien määrä rajattu. Oppipojat ja kisällit saattoivat siis olla varsin iäkkäitäkin, sillä mestariksi pääsy ei ollut lainkaan itsestään selvää. Ammattikuntien erikoisuus olikin se, miten ammatti monesti periytyi naisten kautta. Monissa ammatti­kunnissa väylä mestariuteen avautui avioitumalla mestarin tyttären tai lesken kanssa, ja joskus tämä saattoi olla kisällille jopa ainoa mahdollisuus päästä mestariksi.

Toisinaan tämä saattoi johtaa hieman erikoisiin tilanteisiin. Lyypekkiläinen kirstuntekijän leski Anneke halusi 1568 naimisiin kaivertajan eikä kirstun­tekijän kanssa. Ammattikunnan johtoa tällainen seka-avioliitto kuitenkin huolestutti, sillä avioituessaan Anneke siirtäisi mestarioikeudet virallisesti uudelle miehelleen, joka oli toisesta ammattikunnasta. Avioliiton myötä Anneken verstas saisi siis kahden eri osaamisalueen hyödyn ja etulyönti­aseman muihin kirstuntekijöihin nähden. Ajan ideaalin mukaan jokaisen käsityöläisen piti kuitenkin työskennellä vain yhdellä alalla. Ammattikunta pyrki näin perustellen estämään Anneken kaavaileman avioliiton, Ojala-Fulwood kirjoittaa. Tapaus osoittaa ammattikuntien kokonaisvaltaisen monopolin paitsi käsityötuotantoon niin myös sen jäsenistön elämään.

Käsityöläisleskien tilanne oli muutenkin nykyajan lukijan kannalta erikoinen. Tyypillinen ammattikunnan sääntö määritteli, että leskellä on lupa pitää verstasta itsenäisesti vuoden ja yhden päivän ajan, jonka jälkeen hänen tuli siirtää mestarin arvo joko uudelle aviomiehelle tai pojalleen. Säännöissä tosin oli usein joustovaraa, mutta on mielenkiintoista pohtia miten aikalaiset tällaisiin sääntöihin suhtautuivat. Toisaalta leski oli monelle miehelle haluttu kumppani, mikä oli varmasti naisen kannalta hyvä asia, mutta järjestelmä on varmasti tuntunut monelle painostavaltakin. Toisaalta Ojala-Fulwood tuo kirjassaan myös hyvin esiin ammattikuntien edut: yhteisöllisyyden, vahvan ryhmäidentiteetin ja omistaan huolehtimisen.

Lyypekin killat rakensivat leskille asuntoja. Tässä varakkaiden porvarisleskien asuntoja 1600-luvun loppupuolella. Kuva: Maija Ojala-Fulwood.

Ammattikuntien vahva kontrolli luonnollisesti herättää kysymyksiä. Mitä jos joku vain päätti elättää itsensä järjestelmän ulkopuolella? Kirjan loppupuolella onneksi perehdytään tähän kysymykseen. Niin sanotut nurkkamestarit olivat ammattikunnille todellinen ongelma. Heitä pyrittiin saamaan aktiivisesti kiinni ja rangaistus kiinnijääneelle oli tuntuva. Tukholmassa laittomasti työtä tekevältä kultasepältä ei 1600-luvlla vain takavarikoitu työvälineitä, vaan hänet myös karkoitettiin kaupungista.

Säännöistä ja ratsioista huolimatta Ojala-Fulwood huomauttaa, miten ammattikuntien keinot laittoman käsityötuotannon kitkemiseksi olivat kuitenkin heikot. Ammattikuntien protektionistinen politiikka, sääntöviidakko ja mestariksi pääsyn vaikeus ajoi kisällejä (ja myös naisia) helposti laittoman tuotannon pariin, joita hyödynsi erityisesti yhteiskunnan alimpien kerrostumien edustajat. Esimerkki Ruotsista kertoo myös miten maaseudun käsityöläisten olisi tullut liittyä lähimmän kaupungin ammattikuntaan, mutta käytännössä kruunulla ei riittänyt resursseja määräyksen valvontaan.

Ojala-Fulwood kuitenkin huomauttaa miten kaikki ammattikuntien ulkopuolella tehtävä käsityö ei välttämättä ollut laitona. Esimerkiksi Turussa sai tehdä ja myydä ilman porvarisoikeuksia “saippuaa, lakkaa, puuteria, tärkkiä, suklaata, siirappia, sinappia, piparkakkuja, pasteijoita, leivoksia, hilloja, kynttilöitä vanua, sulkakyniä, mustetta ja rikkitikkuja.”

Kaiken kaikkiaan kirjan esittämä kuva menneisyyden maailmasta on todella mielenkiintoinen. Ojala-Fulwood tuo hyvin esille myös sen, miten eri ammattikuntien, kaupunkien ja kotitalouksien välillä saattoi olla käytäntöihin liittyen suuriakin eroja. Ihanne oli ihanne, mutta miten se sitten toteutui saattoi vaihdella paljonkin. Kirjan yksittäiset ihmiskohtalot myös valaisevat tutkimusaineistoa paljon.

Siinä missä nykyinen talousajattelu korostaa vapaita markkinoita ja yksilöllistä voiton tavoittelua, ammattikuntajärjestelmä rakentui kollektiivisuusperiaatteen ympärille ja säännöt ylläpitivät eksklusiivisuutta. Vaikka kirja ei keskitykään ammattikuntiin taloudellisesta näkökulmasta, kirja kuitenkin osoittaa miten tällainen vastakkainasettelu antaa helposti yksipuoleisen näkemyksen menneisyydestä. Kiinnostava kirja, suosittelen!