Antti Rautiainen: Planeetan suurin ja viilein : tositarinoita Venäjältä

Osta kirja itsellesi

Osta e-kirjana

Elisa Kirja

Osta käytettynä

Antti Rautiainen muutti vuonna 1997 Venäjälle. Vuonna 2012 hänet julistettiin turvallisuusuhkaksi, ja hänen oleskelulupansa mitätöitiin. Rautiaisen pamflettimuotoisessa kirjassa hän kertoo kokemuksistaan naapurimaassamme.

Rautiaisen tekstien lukeminen teki oloni nostalgiseksi. Muistan omilta opiskeluajoiltani kuinka vahvasti Venäjä vaikutti joihinkin suomalaisopiskelijoihin: Venäjä meni vereen, luihin ja ytimiin aivan erityisellä tavalla. Venäjää ei tunnetun totuuden mukaan voi ymmärtää, mutta sitä voi silti rakastaa. Rautiaisessa vaistoan saman tunteen syvyyden kuin Venäjän vieneissä opiskelutovereissani. Politiikka, kulttuuri, ihmiset ovat ohimeneviä, mutta Venäjä on ikuinen.

Rautiaisen kirjassa Planeetan suurin ja viilein tarkastellaan äärioikeistoa, taidetta, stereotypioita ja kansalaisaktivismia. Rautiaisen mielipiteet eivät aina mukaile valtavirtaa, ja sellaisia on ainakin mielenkiintoista lukea. Erilaisten mielipiteiden lisäksi Rautiaisen kirjasta löytyy valitettavasti paljon kielioppivirheitä.

Näytteeksi Rautiaisen poleemisista mielipiteistä sopii suhtautuminen länsimaiseen demokraattisen vuoropuhelun malliin. Hänen mukaansa tällaiselle vuoropuhelulle on toki aikansa, mutta sen voimaan luotetaan välillä jopa liian sokeasti. Hän käyttää esimerkkinä Norjassa tapahtunutta Utöyan saaren verilöylyä: ”Sekä sokea luottamus virkavaltaa (tai sellaiseksi tekeytyvää) kohtaan että yritykset käydä murhaajan kanssa demokraattista dialogia koituivat monen kuolemaksi”, Rautiainen toteaa. Provokaatio vai aito mielipide? Oli se kumpaa tahansa, vaihtoehto toisenlaiselle toiminnalle on yhtä lailla painajaismainen kuin Breivikin teot.

Rautiaisen kirjan politiikkaa käsittelevät kirjoitukset ovat jo muutaman vuoden vanhoja, ja ne ovat sidoksissa usein vahvasti aikaansa. Rautiaisen vuosien takainen kommentti, jonka mukaan hän pitää länsimaiden tukea Venäjän oppositiolle opposition uskottavuutta heikentävänä, on nykytilanteessa kirskuvan tyly: Venäjän lakien kiristyessä oppositiolla tuskin edes on vaihtoehtoa, kun se on viety jo kansalaisjärjestöiltäkin.

Rautiainen kuvaa lisäksi kirjassaan Planeetan suurin ja viilein alamaailmassa kyteviä poliittisia klikkejä, joissa väkivaltaa käytetään sumeilematta. Äärioikeiston nykytekojen valossa Rautiainen pitääkin ilmausta uusnatsi aliarviointina: ”Nämä ihmiset ‒ ‒ ovat jo moninkertaisesti ansainneet tulla kutsutuksi sillä nimellä, jolla kutsutaan heidän esikuviaan.” Saman aihepiirin yhteydessä Rautiainen esittelee todellisen katakreesin, natsien älymystön, mutta osaa perustella sananvalintansa hyvin.

Kun Rautiainen kuvaa suomalaisten asenteita, hän pääsee kunnolla vauhtiin. Kirjan kansojenvälistä ystävyyttä luonnehtivat luvut saivat välillä nauramaan ääneen. Suomalaisen median Venäjää käsittelevät uutiset ovat enimmäkseen negatiivisia, eikä Rautiainenkaan tahtoisi kirjoittaa Venäjän epäkohdista, koska katsoo niiden vain lietsovan yleistä venäläisvastaisuutta. ”Voisin kirjoittaa adressin, joka vaatisi Putinia lopettamaan lasten syömisen ‒ ja joka toinen vastaantulija puistelisi päätään, sanoisi ’Voi Venäjää’ ja allekirjoittaisi adressin”, Rautiainen toteaa ja on kipeän oikeassa.

Venäjää ja venäläisyyttä syvällisesti käsittelevää kirjallisuutta on aina ilo lukea. Rautiaisen kirjassa tunneskaala on laaja, ja kirjan viimeinen luku kertoo kansalaisaktivismin kuolettavista vaaroista Venäjällä. Loppuartikkeleissa taistelu silti jatkuu. Toivottavasti se jatkuu edelleenkin.

 

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *