Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Anna Tapolan esikoisrunokokoelman kannessa on Iiris Kallungin taiteilema synkänsävyinen kuva, joka esittää kenties öistä metsää – ainakin kokoelman nimi antaa sellaisen suunnan tulkinnalle. Kansien välistä löytyy lisää synkkyyttä. Ensimmäisen osion nimi ”Suu täynnä mustaa leipää” on kaikessa arkisuudessaan jotenkin pahaenteisen kuuloinen. “Aamu sytyttää kuistin tuleen, eläimet kerääntyvät lämmittelemään: maamyyrät, saukot ja supikoirat, eilen ammutut peurat.”
Muodoltaan kokoelma on enimmäkseen lyhyttä proosarunoa, kappaleen mittaisia tekstejä. Ihan yhdellä tietyllä kaavalla ei kuitenkaan mennä, vaan vaihteluakin löytyy, välillä kappaleet katkeavat lyhyemmiksi säkeiksi. Lukija pysyy hereillä. Hereillä pysymistä vauhdittaa myös runojen aihepiiri, jossa luontoon yhdistyy kauhukuvastoa. Runot kuiskuttelevat korvaan levottomia, kuvat ovat kiinnostavia ja häiritseviä.
kuvittele ihonmyötäinen ajatus, tiheä köynnös ympäri kaulan, kuvittele muotokuva, josta kukaan ei sinua tunnista, varjoaineen vääjäämätön reitti, verenpisarat valkoisella hiekalla, kuvittele satunnainen ohikulkija joka rakastaa sinua riutuen, kuiskaus, oliko se kuvitelmaa, kuvittele olevasi matala, olevasi maa, ja oletkin, pehmeää multaa kenen tahansa käsissä…
Kovin suoraviivaista tai kaikista helpointa runoutta Puut liikkuvat öisin ei ole, mutta sen vaikeus on tulkinnan monipuolisuutta ja kuvien runsaita merkityksiä. Se ei ole luotaantyöntävän hankala tai turhauttava, onneksi. Sen kyytiin on heittäydyttävä kuvien ja metaforien vietäväksi. Tapola ei tarjoile napakoita onelinereitä tai helposti siteerattavia säkeitä, vaan maalailee epämääräisempiä kuvia ja tunnelmia.
