Suetonius: Rooman keisarien elämäkertoja

Suetoniuksen kirjallinen toiminta muodostui erittäin laajaksi. Tunnemme nimeltä seitsemäntoista hänen kirjoittamaansa teosta. Mutta useimmista meillä on säilynyt ainoastaan joitakin osia tai pieniä otteita, monista ei sitäkään. Ainoa, joka melkein kokonaisena on uhmannut ajan hävitystyötä, on se teos, joka nyt ensimmäistä kertaa ilmestyy suomenkielisenä käännöksenä. Siitä puuttuu vain alku, joka on sisältänyt johdannon ja ensimmäisen elämäkerran alkuosan. Teos sisältää keisarien elämäkerrat alkaen Gaius Julius Caesarista ja päättyen Domitianukseen.

Suetoniuksen kirja Rooman keisareista on nautinnollista luettavaa Rooman historian ystäville, vaikka sitä ei voi varsinaisesti pitää vakavasti otettavana historiankirjana, vaan enemmänkin sen ajan Seiska-lehtenä juoruilemassa keisarien yksityiselämästä, uskomuksista ja erinäisistä sattumuksista, jotka eivät varmastikaan tapahtuneet niin kuin meille uskotellaan.  

Suetoniuksen isä otti keisari Othon armeijan sotatribuunina osaa Betriacumin taisteluun, jossa Vitelluksen joukot saavuttivat ratkaisevan voiton. On hyvä muistaa, että Suetoniuksen suku kuului ritarisäätyyn, mutta ei ylimystöön. Suetoniuksella oli läheiset suhteet Plinius nuorempaan, joka oli keisarin ystävä ja suositteli ystäväänsä keisarille taloudelliseksi tuensaajaksi. Hän sai sen, sillä häntä pidettiin rehellisenä, kunnollisena ja vilpittömänä. Suetonius oli oppinut mies, joka omistautui kirjoitustöilleen eikä haikaillut julkisen elämän tai roomalaiseen politiikkaan osallistumisen perään. Politiikka oli tuolloin repivää ja veristä. Mutta ei hän osaton ollut, vaan keisari Hadrianuksen kansliapäällikkö vuosina 119–121.

Rooman keisariaikojen ensimmäisen vuosisadan lähteinä kirjalla on korvaamaton arvo. Sisältäähän se lausumia ja luonnehdintoja keisareista ja sanatarkkoja otteita lähteistään. Suetoniuksen kirjoitukset ovat rinnastettavissa tämän päivän somekirjoitteluun keveydessään ja lyhyessä ilmeikkyydessään. Toki ne olivat jämäkämpiä ja pidempiä, mutta eivät pyrkineetkään tarjoamaan historiallista kokonaiskuvaa keisareista, vaan sieltä täältä poimittuja meheviä anekdootteja maustettuna hätkähdyttävillä yksityiskohdilla suurten keisareiden elämästä. Kirjan esipuheen kirjoittaneen antiikin historian asiantuntijan, professori Edwin Linkomiehen mukaan Suetoniuksen laatimista elämäkerroista on mielenkiintoista lukea, mitä tapahtui vallan huipulla saman aikaan, kun historiaa ohjanneet voimat näkymättömissä muuttuivat.

Mitään korkean tason kirjallisuutta, puhumattakaan laadukasta historiankirjoittamista, hänen kirjansa eivät ole, eikä niitä voi verrata Plutarkhoksen Kuuluisten miesten elämäkertoihin tai Tacituksen Keisarillisen Rooman historiaan. Mutta ne ovat kiinnostavia juuri asiallisuuden ja asiattomuuksien välimaastossa kulkevien jännittävien tapahtumien vuoksi. Niistä monet ovat propagandamielessä sepitettyjä sen ajan urbaanilegendoja.

Linkomies moittii kirjaan kirjoittamassaan esipuheessa itse asiassa varsin kovalla kädellä Suetoniusta, jonka keisarien kuvaukset olivat hänestä hengettömiä ja tylsiä ammattihistorioitsijan kannalta, sillä niistä puuttui selkeä rakenne ja historiankirjoilta yleensä edellytettävä laajakatseisuus (ne eivät hänestä nähneet nenäänsä pidemmälle ”hernerokkasumussa”). Huonoa vaikutelmaa Linkomiehen mielestä lisäsi se, että Suetonius kertoo yhtä tyynesti ja asiallisesti sekä hyvistä että pahoista teoista. ”Minkäänlaista moraalista närkästystä hän ei ilmaise. Siinä suhteessa hän eroaa suuresti kreikkalaisesta Plutarkhoksesta.”

Linkomies muistuttaa, että Plutarkhos oli moralisti, joka siekailematta lausui tuomionsa historian henkilöiden rikoksista. Mutta vaikka keisarien elämäkerroista ei Linkomiehen mukaan synnykään historiallisia muotokuvia, ne eivät ole hänestä mitenkään turhia tai merkityksettömiä. Ovathan kirjat täynnä tarkkoja kuvauksia tuosta ajasta ja ihmisistä, mutta ennen kaikkea läntisen maailman ensimmäisistä keisareista. (Kiinassa olivat keisarit mellastaneet jo pitkään ja Intiassa maharadžat.)

Historiaa varsinaisessa mielessä hän ei pyrkinytkään kirjoittamaan: ”Hän ei kiinnitä huomiota poliittiseen kehitykseen eikä Rooman valtakunnan oloissa tapahtuneisiin muutoksiin. Myöskään hän ei yritä luoda minkäänlaista kokonaiskuvaa esityksensä kohteina olevista keisareista. Lukija saa itse pala palalta rakentaa yhtenäistä kokonaisuutta niistä hajanaisista tiedoista, jotka Suetonius on elämäkertoihinsa sijoittanut.” Varoituksen sana on paikallaan.

Olisimmeko koskaan saaneet tietää tarkasti, millainen oli Galba, jos Suetonius ei olisi juoruillut? Galban tekee erityisen kiinnostavaksi muun muassa se, että hän seurasi Neroa, johon sammui Caesarien suku. Hän myös koki monen muun keisarin tavoin väkivaltaisen kuoleman, josta monet myöhempien aikojen teloittajat ovat ottaneet oppia (tosin tuo keisareiden aika oli veristä teurastusta täynnä).

Galba oli keskikokoinen, hänen päänsä oli aivan kalju, silmät olivat siniset, nenä käyrä. Hänen kätensä ja jalkansa olivat niin ”leininlyömät”, ettei hän voinut sietää kauan kenkää jalassaan, ei avata kirjakääröä eikä edes pitää sitä käsissään. Hänen oikeassa kupeessaan oli niin iso riippuva kasvannainen, että sitä oli vaikea pitää paikallaan siteen avulla.

Galban tarina on kirjan toiseksi viimeisin, mutta ehkä kaikkein kiinnostavin, sillä siinä tulee esille se, miten nopeasti ehdoton valta voi turmella ihmisen ja millainen korkeimmasta johtajasta ilman mitään kontrollia ja pidäkkeitä voi tulla. Monet sukupolvet ennen häntä olivat palvelleet Roomaa kunniallisesti ritarisäädyssä vain yhden askeleen päässä ylimyksistä. Galbakin hoiti erään provinssin hallintoa kahdeksan vuotta ennen keisariutta.

Suetonius väittää, että Galba hoiti virkaansa epäjohdonmukaisella tavalla. Hän oli aluksi ankara ja tarmokas, mutta ehkä sittenkin liiankin ankara rangaistessaan vihollisia. Hän antoi esimerkiksi katkaista eräältä petolliselta rahanvaihtajalta kädet ja naulata ne hänen pöytäänsä.

Tarinat Galbasta ovat hurjia, suorasukaisia ja täynnä irstailua. Se alkaa tuolle ajalle tyypillisellä ihmeiden selostamisella niin, ettei meille jää mitään epäilyksiä, mistä Raamatun ihmetarinat ovat saaneet vaikutteita; kertomus kuolevista keisareista ja laakerinlehtipensaista sekä salamaniskuista keisarien temppeleissä katkomassa kuvapatsaiden päät ovat vasta alkua. Koko aika oli taikauskon riivaamaa.

Kaikkeen tuon ajan juhlittuun keisariuteen liittyy uhkaa, jumalaista kostoa tai suojelusta ja kreikkalaisilta omaksuttua kohtaloa. Vasta myöhemmin kristinuskon jo vakiinnuttua Jumalan ajateltiin määränneen edeltä käsin muutamat henkilöt pelastukseen ja toiset kadotukseen. Mutta se johti myös roomalaiset vapaan tahdon ja moraalisen vastuun ongelmaan, sillä kun ihmisen koko käyttäytymisen määräsi hänen toimiaan hallitseva ulkonainen voima, ei häntä enää voitu pitää itseään vastuullisena mistään teoistaan.

Rooman keisariaikana keisarit elivät kuin siat pellossa, ja antoivat väärän kuvan itsestään väittäen olevansa jumalten kaltaisia hahmoja. Galbakin oli väärentänyt sukupuunsa niin, että se johti hänet isän puolelta Juppiterista ja äidin puolelta Minoksen puolisosta Pasifaesta. Galban isä oli ollut konsulina ja toimi uutterasti asianajajana. Tällaiset kaunistellut tarinat kuuluivat tuohon aikaan Roomassa.

Galban isoisän kerran toimittaessa uhria salamaniskun torjumiseksi oli kotka siepannut hänen kädestään uhrieläimen sisälmykset ja vienyt tammeen, joka oli täynnä terhoja. Tämä tulkittiin siten, että hänen sukunsa jäsen pääsi hallitsijaksi mutta vasta tuonnempana.

On myös kertomuksia Galban kyvykkyydestä keisarina aika vaikeissakin olosuhteissa sekä yksityiselämästä. Hän oli ilmiselvä irstailija Tiberiuksen tapaan ja suuntautunut monen muun keisarin tavoin miestenväliseen seksiin. Koska homoutta ei virallisesti tuohon aikaan ollut – tai sitä ei paheksuttu – oli vain ihmisiä, jotka harrastivat seksiä keskenään, miestenvälinen seksi oli yleistä, ja sitä voitiin myös kuvata, kuten Suetonius tekee Galban kohdalla, avoimesti tuomitsematta. Galba asui kolmen miehen, Titus Viniuksen ja Cornelius Lagon sekä orja Iceluksen kanssa.

Galba nauttikin avoimesti miehistä häpeämättä mitään.

Hänen sukuviettinsä kohdistui enemmän miehiin kuin naisiin, ja hän tyydytti sitä mieluimmin aikuisten vahvojen miesten kanssa. Kerrotaan että kun hänen entinen suosikkinsa Icelus toi Espanjaan tiedon Neron kuolemasta, Galba suuteli häntä kiihkeästi kaikkien nähden ja käski hänen siistiytyä ja vei hänet syrjään.

Galban loppu oli kamala. Salaliitto murhasi hänet ja hänen ruumiinsa häpäistiin. Suetoniuksen kuvaukset sopivat hyvin tähänkin aikaan: hallitsijoiden oli oltava koko ajan varuillaan salaliittojen pelosta, mitä heidän nimissään ja takanaan oikein puhuttiin. Antiikin Rooma antoi kasvot rikolliselle vallankäytölle. Ei ihme, että maa synnytti myöhemmin Firenzessä kuuluisan Macchiavellin, joka oli aivan varmasti lukenut tarkkaan myös Suetoniuksen kirjoja opikseen.