Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Harvoin romaanin päähenkilö lähtee ponnistamaan yhtä alhaisesta asemasta kuin piikatyttö Liina Paula Havasteen 1600-luvulle sijoittuvassa Ruttotyttö-romaanissa. Liina on köyhän perheen nuorempi tytär. Isä myy hänet muutamasta kolikosta armollisen neidin seuraneidin pikkupiiaksi. Liina on siis alhaisista alhaisin. Hänen tehtävänään on lähinnä tyhjentää ja siivota päivä- ja yöastiat. Ruoakseen hän saa sitä, mitä muilta jää.
Liinalla on salaisuus. Se sijaitsee hänen hameensa alla, nivustaipeissa. Siellä on ruttopaiseita. Niitä ei onneksi ole kaulalla tai muussa helpommin havainnoitavassa paikassa, joten Liina ei jää sairaudestaan kiinni edes äidilleen eikä tautia huomata paisetarkastuksissakaan.
Niinpä sitten saattaa käydä niin, että juuri alhaisista alhaisin Liina vie tappavan ruton mukanaan meren taakse, nimeämättä jäävään maahan. Siellä juuri ehkä Liina tartuttaa taudin luostarin koko väkeen, mikä saattaa luostarin lopulta perikatoon. Tämä jää tosin lopulta vähän epäselväksi, sillä Liina ei tunnu taudistaan kovastikaan kärsivän, eivätkä hänen läheisensäkään siihen sairastu. Mutta eipä ruton tartuntaketjuja oikeastikaan varmaan kyetty tuohon aikaan tunnistamaan.
Alhaisesta statuksestaan huolimatta Liina on hoksnokkainen ja kyvykäs tyttö. Hän osaa ennakoida ja varautua, hoitaa itselleen ruokaa ja muuta talven varaa, tarvekaluja ja yösijan. Hän päätyy hyvien suhteidensa ansiosta naimisiin luostarin hevosrengin Leonin kanssa ja muuttaa tämän kanssa yhteen. Hameen alla oleva salaisuus ei yllättäen paljastu edes aviovuoteessa, tai sitten se ei sulhoa haittaa.
Ruttotytössä on periaatteessa kaikki palikat kasassa ja oikeilla paikoillaan. Rutto on aiheena mielenkiintoinen, ja tartuntaa kantavan näkökulma on herkullinen. Luostarimiljöö on aina kiehtova, ja ajankohtakin on varsin vähän käsitelty. Tarkkoja yksityiskohtia löytyy, ja kieli on kohdillaan.
Jotain jäi silti puuttumaan. Minulle tarina jäi jostain syystä valjuksi. Se jäi nimenomaan keksityn tarinan tasolle, eikä pureutunut niin syvälle ihon läpi, että olisi tuntunut aidolta tai peräti itse koetulta. Se ei oikein herännyt henkiin. Ruttotyttö ei aiheuttanut minussa tartuntaa.
Ehkä kyse oli siitä, miten helposti kaikki lopulta Liinalta onnistui, tuosta vaan, suit-sait ja puts & plank. Hänhän tekee hirmuisen luokkahypyn alhaisista alhaisimmasta itselliseksi talon emännäksi vain muutamassa vuodessa. Varsinkin kirjan jälkimmäinen puolisko on tylsää Liinan ja Leonin kotoilua ja avio-onnen perään haikailua. Mitään pahaa ei tapahdu. Rutto ja Liinan paiseet miltei unohtuvat, ja tautiin kuolevat vain nimettömät naapurit. Aivan kuten koronapandemiakin hyödytti esimerkiksi lääketehtaita tai maskien valmistajia, Liinakin on kriisihyötyjä – hän ottaa omakseen sen, mitä tautiin kuolleilta jää.
Ehkä tämä nyt on jotain sellaista cozy-kirjallisuuden genreä, johon en ole oikein tottunut. Enkä nyt tarkoita, että vain päähenkilön epäonnesta syntyy hyvää kirjallisuutta, mutta ovathan ongelmat ja konfliktit tunnetusti draaman polttoainetta! Suosittelen Ruttotyttöä sellaisille historiallisten romaanien ystäville, jotka pitävät onnellisista lopuista ja siitä, että kaikki sujuu päähenkilön kannalta parhain päin.
