Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Joku voisi kuvitella, että maapallon saastunein paikka on ydinonnettomuuden jälkeinen Tšernobyl. Todellisuudessa se on Ghanassa sijaitseva Agbogbloshien kaatopaikka, länsimaisten digilaitteiden ja elektroniikkaromun viimeinen hautausmaa. Huonomaineinen kierrätysalue on houkutellut lukuisia länsimaisia journalisteja kauhistelemaan länsimaisen kulutuskäyttäytymisen helvetillistä lopputulosta. Paikallisesta näkökulmasta Agbogbloshie on kuitenkin kertomus paljon muustakin, ja juuri tästä laajemmasta näkökulmasta Annu Kekäläinen on kiinnostunut.
Ghana on kehittyvä maa, joten vanhojen koneiden päätyminen maahan ei itsessään ole ongelmallinen asia, kuten monet paikalliset Kekäläiselle kertovat. Itse asiassa elektroniikkaromu työllistää Ghanassa arviolta ainakin 200 000 ja Agbogbloshie itsessään noin 6 000 ihmistä. Kyseessä on kokonainen ekosysteemi, joka työllistää monenlaisia ihmisiä, kuten huikean ammattitaitoisen älylaitteiden korjaajien sukupolven. Ghanaan myös harvemmin suoraan viedään korjaamiskelvotonta romua. EU:n jätteensiirtoasetus määrää, että ainoastaan toimivia sähkö- ja elektroniikkalaitteita saa viedä Afrikkaan ja muualle kehittyvään maailmaan. Tosin sopimuksista huolimatta rikkinäinenkin puhelin ja tietokone on monen ghanalaisen näkökulmasta haluttava, sillä sen voi useimmiten hyödyntää vähintäänkin varaosina.
Siispä noin kaksi kolmasosaa Ghanaan saapuvasta sähkö- ja elektroniikkalaitteista on ehjiä ja päätyy accralaisten käyttöön suoraan. Kolmannes laitteista on rikkinäisiä, ja näistä puolet on korjauskelvottomia. Juuri Agbogbloshielle päätyvät kuolleet älyläitteet, monet niistä sellaisia, että niitä on käytetty Ghanassa pitkään maahan saapumisensa jälkeen kunnes niitä ei kerta kaikkiaan voi enää korjata.
Elektroniikkaromun kierrätys on kuitenkin pahamaineisen vaikeaa, länsimaissakin. Agbogbloshiessa sähkökaapeleista poistetaan muovieristeet avonuotiolla polttamalla, ja piirikorteista irrotetaan arvokkaita metalleja niin ikään metodein, jotka eivät lupaa työntekijöilleen pitkää ikää. Alueen maaperä onkin pahasti saastunut raskasmetalleista, ja tämä puolestaan vaikuttaa myös Accran ruokahuoltoon, joka on niin ikään saastunutta.
Annu Kekäläinen tutustuu paikallisiin, ja yrittää selvittää miltä tämä ristiriita näyttää heidän silmin, kun oma elinkeino on samalla vakava uhka. Yritteliäät Charles ja David Abonkeka ovat kirjan varsinaisia päähenkilöitä, mutta kirjassa tutustutaan myös muun muassa Sualeen, todelliseen mestarikorjaajaan ja Memunatuun, Agbogbloshien menestyneimpään ruokayrittäjään, ennen kuin hän menetti kierrätyspihan tuhossa kaiken omaisuutensa ja monikymmenvuotisen sijansa yhteisönsä huipulla. Kekäläisellä on nimittäin hieman huonoa onnea projektinsa kanssa. Juuri kun hän saapuu maahan, Agbogbloshien kaatopaikka raivataan puskutraktoreiden avulla maan tasalle. Tosin onnekasta tai ei, tilanne korjaa itse itsensä tuota pikaa ja niin tilalle syntyy pienempi Agbogbloshie 2.
Paikallisen näkökulman lisäksi Kekäläistä kiinnostaa myös toinen ja hieman yllättävämpi näkökulma. Älylaitteet kytkeytyvät elimillisesti muistiimme ja muistoihimme: ne varastoivat kuvat, viestiketjut, muistiinpanot, koko virtuaalisen olemassaolomme – ja sitten ne ovatkin yhtäkkiä ghanalaisella kaatopaikalla. Agbogbloshie edustaakin kirjassa myös jotain symbolisempaa, kokonaista muistin ja muistojen hautausmaata. Vauras ihminen toiselta puolelta maailmaa voi tietämättään paljastaa elämänsä intiimeimmät hetket köyhälle purkajalle toisessa maassa. Nolo tilanne sattui 2009, kun yhdestä maahan saapuneesta tietokoneesta löytyi Yhdysvaltain puolustusministeriön Pentagonin ja sotateollisuusyritys Northrop Grummanin sopimuksiin liittyviä tietoja.
Kirja onkin ehkä ennen kaikkea tarina siitä, miten yllättävin tavoin moderni maailma kytkee toisiinsa eri paikkoja ja ihmisiä, ja miten hankalaa näitä risteäviä todellisuuksia on toisinaan ymmärtää. Kirjan lopussa pohditaan vielä johtopäätöksiä. Ongelmana ei ole niinkään se, että Afrikkaan päätyy vanhaa elektroniikka, vaan se, miten kierrätys tapahtuu Afrikassa. Laitteiden viennin kieltoa olennaisempaa voisi olla laittaa laitevalmistajat rahoittamaan älylaitteiden kierrätyksen turvallisella tavalla. Ghanan ekovero itse asiassa on askel juuri tähän suuntaan, sillä se määrää puhelinten ja tietokoneiden maahantuojat maksamaan laitteista veron, jonka tuotto käytetään laitteiden turvalliseen kierrättämiseen.
Seuraavat elämät onkin tässä mielessä oikeastaan yllättävän toiveikas kirja: se ei jää kiinni kauhisteluun, vaan tuo esiin, miten globaalin ongelman ratkaisun avaimet voivat löytyä juuri niistä paikoista, joihin usein suhtaudumme vain uhreina. Jälleen kerran yllättäviä näkökulmia Kekäläiseltä, suosittelen!