Franz Fanon: Sorron yöstä

Sorron yöstä

Osta kirja itsellesi

Frantz Fanonin Sorron yöstä on vuonna 1961 kirjoitettu antikolonialistisen ajattelun klassikko.

Fanon oli psykiatri ja aktivisti Algerian vapausliikkeessä. Kokemuksistaan hän kirjoitti tämän manifestin, jossa hän perustelee, että ei riitä häätää eurooppalaiset valloittajat Afrikasta, vaan pitää häätää heidän imperialistiset ideansa afrikkalaisten mielistä.

Ainoastaan totaalinen puhdistus haitallisista ulkomaalaisista vaikutteista voisi taata Afrikan mantereen täydellisen vapautumisen ja itsenäisyyden. Voisimme sanoakin, että Fanon otti hyvin tosissaan hokeman ”maassa maan tavalla tai maasta pois.”

Kirja on vähän sekava sekoitus vastarintaliikkeen manifestia, antikolonialistista filosofiaa, Afrikan politiikan analyysia ja psykiatrisia tutkimuksia. Tässä siis käsitellään lyhyesti aika monta aihetta, mutta todella intohimoisesti.

Jotkut ovat sanoneet, että tämä kirja innoitti monia 1960-70-luvun anti-imperialistisia terroristiliikkeitä, mutta tässä kirjassa on aika vähän mitään väkivaltaan liittyvää. Toki tässä puhutaan vallankumouksesta ja väkivaltaisesta vastarinnasta, sekä oikeutetaan ihmisten tappamista, mutta sellaista löytyy USA:n, Ranskan ja Suomen kaltaisten arvostettujen valtion perustajien kirjoituksista.

Enemmänkin tämä kirja keskittyy pohtimaan, miten vapauttaa henkisesti entiset siirtomaat imperiumien hegemoniasta.

Fanon argumentoi kirjassaan, että eurooppalaiset imperiumit eivät vain tuhonneet paikallisia kulttuureita ja orjuuttaneet, massamurhanneet ja alistaneet lukuisia Afrikan kansoja, vaan he myöskin pyrkivät orwellilaiseen tyyliin murskaamaan afrikkalaiset henkisesti.

Tässä kirjassa onkin selostettu hyvin se, miten eurooppalaiset imperiumit eivät tuoneet demokratiaa, ihmisoikeuksia ja huipputeknologiaa alkuasukkaille, vaan ainoastaan uskomattoman brutaalia riistoa. Edistykselliset ideat ihmisoikeuksista ja teknologiasta pysyivät eurooppalaisten siirtomaaherrojen keskuudessa, eikä niitä jaettu kuin vain kapealle alkuasukkaiden eliitille, jonka ainoa tehtävä oli ylläpitää imperialistista riistoa, kun todelliset herrat pysyivät turvallisesti Euroopassa.

Jos haluaa lukea historiallista analyysia imperialismista, niin Sven Lindqvistin Tappakaa ne saatanat (1992), Domenico Losurdon Liberalismin musta kirja (2014), Matti Kääriäisen Kehitysavun kirous (2015), Adam Hochschildin Kuningas Leopoldin haamu (2015) ja Noam Chomskyn Kuka hallitsee maailmaa? (2016) ovat hyviä populaareja teoksia aihepiiristä. Jos haluaa akateemisempaa otetta, minkä tahansa Afrikan valtion historiaa käsittelevä akateeminen kirja kelpaa.

Kirjailija muotoilee hyvin tarkasti, miten afrikkalaisten valtioiden eliitit ensin tuhottiin ja jäljelle olevat koulutettiin Euroopassa uskomaan, että ainoa tapa ”pelastaa” oma kulttuuri olisi integroitua eurooppalaiseen kapitalismiin ja sen kulttuuriin.

Joidenkin mielestä tuo kuulostaa maailman siisteimmältä vaihtokaupalta, mutta käytännössä tällainen yhden kulttuurin korvaaminen toisella tarkoitti, että afrikkalaisten oma-aloitteisuus ja itsetunto pyyhittiin pois. Afrikkalaisten olisi tyydyttävä elämään suurten imperiumien raaka-ainevarastoina, historiattomina kansoina, joista vain kapea kaupunkien virkamieseliitti sai nauttia länsimaisesta elintasosta. Muut sisämaassa elävät saivat yhä elää köyhää maanviljelijöiden ja kaivostyöntekijöiden elämää, vailla poliittista valtaa.

Fanonin mielestä tällainen alistussuhde ei käynyt päinsä ja hän halusikin totaalista itsenäisyyttä Euroopasta, niin taloudellista kuin henkistäkin. Kirjailijan mukaan olisi omaehtoisesti määriteltävä, mitkä taloudelliset suhteet solmitaan Euroopan kanssa ja mitkä kulttuuriset elementit heiltä valitaan.

Kirjan kirjoittamisajankohdalla tämä ei ollut mahdollista, koska itsenäistyneet Afrikan valtiot olivat niin heikkoja, että Eurooppa sai silkalla globaalilla hegemoniallaan määritellä maailman ja kulttuurivaihdon pelisäännöt.

Vaikka kirjan suomennos on hieman kömpelö, kirjailijan intohimo välittyy todella hyvin. Sitä oikein innostuu algerialaisten puolesta lukiessa tätä teosta. Mutta hienointa tässä kirjassa on sen ajankohtaisuus: kirjailija valittaa tässä monista afrikkalaisten itsensä tekemistä huonoista valinnoista.

Näihin valintoihin kuului se, että itsenäistyttyään afrikkalaiset valtiot eivät yrittäneet löytää omaa tietään, vaan ne kopioivat vanhat siirtomaarakenteet ja ideologiat, kuten modernin nationalismin. Sorto siis jatkuu afrikkalaisten itsensä käsissä ja lopulta eurooppalaiset suurvallat hyötyvät keksimiensä rakenteiden pysymisestä, kun saavat halpoja raaka-aneita itselleen, ilman että tarvitsisi käydä tasapuolista kauppaa afrikkalaisten kanssa. Lukiessa tätä kirjaa, tuntui kuin se olisi kirjoitettu tänä vuonna. En tiedä, pitäisikö olla masentunut vai innostunut.

Tämä kirja ei kuitenkaan ole täydellinen. Fanon esimerkiksi kirjoitti selvästi tämän kirjan sosialisteille. Kirjassa oletetaan jatkuvasti, että lukija on sosialisti, joten kirjan tekstissä ei perustella, miksi juuri sosialismi olisi parempi järjestelmä kuin liberalismi. Kirjailija pitää sosialismin erinomaisuutta itsestään selvänä.

Kirjan sosialistinen kehys voi vieraannuttaa niitä lukijoita, jotka eivät ole sosialisteja tai eivät edes tiedä kunnolla, mitä tämä poliittinen aate tarkoittaa. Tämä sosialismin ylistys meneekin tässä kirjassa niin pitkälle, että Fanonin mielestä Afrikan valtiot menestyvät, jos he hylkäävät länsimaisen kapitalismin ja omaksuvat länsimaisen sosialismin. Kuitenkin tiedämme, että Afrikan sosialistivaltioilla on mennyt yhtä huonosti kuin kapitalistisilla valtioilla, jos ei huonomminkin.

Mielenkiintoisesti kirjailija antaa vihjeen, miksi hän suosii sosialismia: Fanonin mukaan syy miksi moni afrikkalainen valtio omaksui sosialismin tai liittoutui Neuvostoliiton kanssa oli se, että länsimaisia suurvaltoja ei kiinnostanut kylmän sodan aikana siirtomaista luopuminen tai edes antaa siirtomaiden yrittää kehittyä rauhassa ilman globaaleja paineita.

Kirjailijan mukaan kun siirtomaa on kokenut koko olemassaolonsa aikana liberalismin pimeimmät puolet, liberalismi ei tunnukaan niin siistiltä kuin se länsimaissa on, vaan sorron, rasismin ja riiston ideologiana. Totta kai silloin Neuvostoliitto kuulostaa uudelta ja kivalta, vaikka se ei todellisuudessa olisikaan sellaista.

Toinen ongelma on kirjan psykologiset osiot, jotka olivat vähän tylsiä, vaikkakin antavan hyviä esimerkkejä siitä, miten imperialismi vaikuttaa ihan henkisellä tasolla ihmisten mielenterveyteen. Näiden osioiden ongelma on se, että ne eivät vaikuttaneet kovin tieteellisiltä, vaan enemmänkin spekulaatioilta.

Ehkä 1960-luvulla tämä kirja oli hirveän radikaali ja vähän rikollinenkin, mutta mielestäni nykystandardeissa se on aivan perusteos, tai sitten olen vain lukenut sen verran pimeää kamaa, että mikään ei järkytä enää. Asiaan voi myöskin liittyä se, että tunnen kirjan kontekstin. Jos olisin kylmiltään lukenut tätä kirjaa, olisin varmaan pitänyt tätä rasistisena valkoisia kohtaan ja väkivaltaa ihannoivana.

Väkivaltainen tämä kirja on, mutta kun tietää, miten afrikkalaisia on riistetty satojen vuosien ajan, se on täysin ymmärrettävää, vaikka ei aina toki hyväksyttävää.

Tässä kirjassa käydään läpi hyvin tarkasti sellaisia kysymyksiä kuin miksi taistella väkivaltaisesti itsenäisyyden puolesta, mitä eettisiä ja moraalisia kysymyksiä pyörii sortajan murhaamisen ympärillä, sekä miten länsimainen kulttuurihegemonia jarruttaa Afrikan kehitystä. Tämä kirja on nykyään ajankohtaisempi kuin koskaan, kun kylmä sotakin on palannut ja monissa kehittyvissä valtioissa on lukuisia ongelmia, joihin liittyy länsimaisten suurvaltojen intressit.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.