Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Isä on tähän asti katsonut vain siihen raollaan olevaan oveen, jonka taakse katosit, ja siihen valonsäteeseen, jonka jälkeesi jätit. Joskus tuntuu kuin hänkin olisi nähnyt jotakin sen oven takana häämöttävän ja saanut sen hivuttavan ikävän. Sinuako hän niin katkerasti kaipaa? Sinuako, Yrjö.
Presidentin puoliso Ester Ståhlbergin Sunnuntai-romaanin viehätys piilee avoimuudessa ja suorapuheisuudessa. Kirjan vanhahtava suomi on kauniin runollista ja mukaansatempaavaa. Mutta mikä parasta, kirja on täyttä totta ja samalla rehellistä. Ståhlberg on luonut kirjassaan muistelevan tajunnan pääosassa vanhempien kuolleen lapsensa kaipuu.
Kirjan alussa isä ja äiti eivät lakkaa muistelemasta rakasta poikaansa. Jäljellä ovat yhteisten hetkien muisteleminen murheellisten sydämiensä lohdutukseksi. Pojan kuolema muutti äkillisesti elämän. Se on nyt äänetön ja kirjailijan olo pysähtynyt. Vanhemmat katselevat lohdutuksekseen pojan valokuvia ja lukevat hänen kirjoittamiaan kirjeitä. Talo on ollut poikaa täynnä: tuulensuhinakin tuntuu erilaiselta, ja junan vihellys on kuin vieraasta maasta.
Suurmenestyksen saanut Sunnuntai on kertomus siitä, kuinka perhe voi rakastaa lasta, vaikka se ei olisi samaa verta. Ståhlberg käsittelee romaanissaan koskettavasti 16-vuotiaana kuolleen adoptiopoikansa Eeron poismenoa. Kirjan tekee erityisen koskettavaksi se, että kirjailija keskustelee läpi kirjan kuolleen poikansa kanssa. Romaani on lämmin ja liikuttava kertomus äidin ja pojan suhteesta. Perheeseen hankitaan ottolapsi, joka kasvaa rakkauden ja hellyyden keskellä. Se ei ollut vielä tuolloin tavallista.
Ståhlbergille kyse oli enemmästäkin kuin vain pienten elämien pelastamisesta. Hänellä oli rakkauden lahjaa jakaa muillekin. Ståhlberg oli toiminut aiemmin lastensuojelutyössä suunnitellen oman lastenkotinsa perustamista. Hänen perustamansa Koteja Kodittomille Lapsille (josta sittemmin tuli Pelastakaa lapset ry) tähtäsi rakastavien vanhempien löytämiseen eikä lapsen työvoiman hyväksikäyttöön. Ståhlberg toi esille kanssaihmisten velvollisuuden ottaa orpoja koteihinsa ja rakastaa heitä. Hän itse oli kahden lapsen kasvatusäiti, jolle lapsi oli rakas, oli se oma tai vieras.
Isä ei saa öisin unta. Hänen kätensä ovat entistä kalpeammat, hänen huulensa väräjävät, kun hän kuvaasi katselee. Kun luen kirjeistäsi jonkun kuvauksen entisestä kesäelämästämme tai mistä tahansa, mihin mielesi on ollut kiintynyt, sulkee hän silmänsä ja hänen rinnastaan nousee raskas huokaus jostain syvältä, hänen olemuksensa pohjimmaisesta pohjukasta.
Paikka paikoin kirjan surumielisyys tuntuu riistäytyvän jopa käsistä:
Ajattelitko auringonnousua Kolilla sumujen hälvetessä? Vai juolahtiko sinulle mieleen jokin hupaisa kohtaus vaelluspäiviltäsi – ilmestyit äkkiä vieraan pikkukaupungin kaduille – tai saavuit tuttaviin taloihin ja ystävien kesäasuntoihin heitä tulollasi hämmästyttämään. Siinä oli pitkä kuvasarja värikkäitä kuumekuvia todellisuuden pohjalla.
Ståhlberg kuvittelee ”Yrjön kuumekuvissa” tunteneen kasvoillaan lämpimän tuulenhengen, joka rannasta toi mukanaan apilantuoksua. Yhtäkkiä hän tajuaa pojan olevan kaukana elämästä ja laskee kätensä hänen vuoteelleen houkutellakseen, kuten hän suruaan ja kaipuutaan nimittää, pojan takaisin epämääräisestä lupailemalla hänelle kaikenlaista, joita toivoo pojan haluavan. Suureksi suruksi poika ei ollut houkuteltavana enää takaisin elämään.
Ståhlbergit selvisivät tragediasta muistelujensa ansiosta, ja jatkoivat siipirikkoinakin elämäänsä muita orpoja auttaen, ja siksi Suomen tasavallan ensimmäistä presidenttiparia voisi hyvin kutsua rakkaudellisissa muisteluissaan poikaansa myös muiden suomalaisorpojen ystäviksi ja suojelijoiksi. Maan isä ja äiti loivat hyvän mallin seuraajilleen toimia.