Ihmistä vaivaavista kirouksista kateus on yksi näkyvin ja kamalin. Tuula Karjalainen kirjoittaa muistelmissaan kateudesta naisten kesken naisvaltaisella alalla. Hän haastatteli kollegoitaan ja kysyi: ”mikä oli ikävintä työssäsi?” Vastaus oli aina sama: kateus. Yhteistä useimmille tapauksille oli yritys estää toisen liian näkyvä ”olemassaolo ja pätevyys”.
Taiteesta suoraan on paitsi harvinaisen kultivoitunut, avoin ja suora tilitys taidemuseomaailman ympärillä myös koskettavan inhimillinen tunnustuskirja niistä kivuista, joita ahdas työilmapiiri tuottaa. Vai onko? Karjalainen avaa taidehistorian maailman salaisuuksia uskomattomalla tavalla. Kirja on jännitysnäytelmä tuntemattomiin, piilossa oleviin vaaroihin.
Kirjan lähtökohta on pestä Karjalaisesta irti sitä likaa, jota satoi hänen päälleen hänen toimiessaan sekä Helsingin kaupungin taidemuseon että nykytaiteen museon Kiasman johtajina niihin aikoihin, kun suomalaiseen taidemuseokenttään tuli mukaan voimakkaasti Berndt Arellin johtama ”poikien oikeistosuuntaus”, jota vastaan vasemmistolaisessa taidemaailmassa käytiin kovaa imagotaistelua.
Kirjan kiinnostavin – ja samalla järkyttävin – kertomus onkin juuri tämän rajun taistelun kuvaus. Se oli enemmänkin kuin raju. Käsikirjoitus oli kuin Venäjän maalittamia toisinajattelijoita vastaan suunnattu, jos on uskominen Karjalaisen väkeviä kuvauksia noista ajoista. Vaikka hän lataakin faktat pöydälle, ei voi välttyä ajattelemasta kyseessä olevan jälkiviisastelun, toki kiinnostavan sellaisen.
Taide oli tuolloin vielä sukupolvikysymys, josta tuli sukupuolikysymys. Naiset veivät miehiltä valtikan. Asemansa ja auktoriteettinsa menettäneiden miesten mukaan ”naisten hirmuhallinto” oli uutta, sillä aikaisempina kymmeninä vuosina naiset olivat sopeutuneet anonyymiin alamaisen ja palvelijattaren rooliin miesten ollessa näkyviä egoja, taiteilijoita, kriitikkoja, komissaareja ja niin edelleen.
Taidemaailman kovin taistelu oli Karjalaisen mukaan kateelliset miehet vastaan osaavat naiset ”feminismin palvellessa sielunvihollista”. Osansa miehistä saavat niin J. O. Mallander, joka haaveili Kiasman johtajuudesta ja kirjoitti ”strindbergiläisestä kauhuvisiosta”, kuin naismafiasta Kotilieteen kirjoittanut mesenaatti David Hasan sekä taiteilija Martti Aiha.
Kateus liittyy keskinäiseen kilpailuun, joka aiheuttaa taidealalla suurinta stressiä – kuka saa näkyä, olla arvostettu ja saada julkisesti nimeä ja ennen kaikkea, kuka saa tehdä suuria näyttelyitä? Kuka on oikea taiteentuntija ja kuka ei?
Esimerkkejä ikävästä työilmapiiristä löytyy lisää. Koskettavin niistä on se, kun esimies silkasta kateudesta ei anna alaiselleen lupaa myydä museon kirjakaupassa paraikaa esillä olevaan näyttelyyn liittyvää kirjaa. Hän kertoo myös alalla vallinneesta selkään puukottamisen kulttuurista, seksuaalisesta häirinnästä sekä pahojen puheiden voimasta. Kamalaa!
Kun Karjalainen haki Helsingin kaupunginmuseon johtajan virkaa, leviteltiin juoruja hänen löyhästä moraalistaan sekä yhteyksistään Fabergé-munia salakuljettaneeseen taideliigaan. Kaiken tämän pahan hän on kantanut vuosia mukanaan, ja se on ollut varmasti kuluttava sekä ikävä prosessi itse kullekin.
Edeltäjäni oli halunnut virkaan toisen henkilön, jonka taustalla hän olisi voinut jatkaa työtään museossa harmaana eminenssinä. Minuun kohdistuneet syytökset olivat eräänlaista ajojahtia, ajalle tyypillinen tapa vastustaa jotain ei-haluttua nuorehkoa henkilö ja ennen kaikkea naista.
Voiko tämä olla totta!





