Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Kuka sitten onkaan tapakristitty? Ehkäpä sellainen, joka on luterilaisen kirkon jäsen, mutta ei juurikaan käy sen tilaisuuksissa lukuunottamatta pakollisia hautajaisia ja muita kirkollisia toimituksia ja mahdollisesti veisaa vaivihkaa kauneimpia joululauluja muiden mukana, kun kirkot täyttyvät ääriään myöten toisista tapakristityistä. Julkkispappi Jaakko Heinimäki ja piispa Irja Askolan erityisavustaja Kaisa Kariranta ovat lähteneet rohkeasti tekemään opasta näille sieluille.
Kirja käsittelee muun muassa rukoilemista, Raamatun lukemista, kirkossa käyntiä ja virsien veisaamista sekä erilaisten seremonioiden ja pyhäpäivien viettoa kristillisestä näkökulmasta. Aiheista saisi tietysti aikaan kohtalaisen kuivan dogmaattisen ja pragmaattisen luentosarjan, mutta kirjoittajat ovat onnistuneet taitavasti välttämään nämä karikot. Heidän sieltä täältä esiin pilkahteleva huumorinsa on aseistariisuvaa ja välillä hersyvänkin hauskaa olematta kuitenkaan rienaavaa. Kristinuskoa voi vain harjoittaa niin monella tavalla. Miltä kuulostaisi vaikkapa pykätä itselleen rukousjakkara tai näperrellä rukoushelminauha? Tai lähteä etsimään omaa voimaannuttamisvirttään järjestämällä läheisilleen virsi- ja viini-illan?
Minulle kirjan puhuttelevinta antia olivat kuitenkin joka luvun loppuun sijoitetut Heinimäen ja Karirannan keskustelut, joissa – edelleen toki usein huumorin siivin – käsiteltiin hyvinkin vakavia ja henkilökohtaisia asioita. Oli myös mielenkiintoista huomata, että kirjoittajat noudattivat neuvoissaan varsin laajaa ekumeniaa; ei ollut kiellettyä ottaa uskonelämäänsä piirteitä muilta suurilta kristillisiltä kirkoilta. Etenkin niille, jotka haluaisivat rakentaa kotialttarin, ikoni tuntui olevan kirjoittajienkin mielestä oleellinen: ”ikoni on ikkuna taivaaseen, ja siitä ikkunasta taivas katsoo meitä”, kuten kirjassa todetaan.
Kenen käteen tämä kirja sitten sopisi? Uskoisin, että ainakin niille, jotka ovat kiinnostuneita saamaan lisää tietoa luterilaisen kirkon elämästä vailla käännyttämisen tunnelmaa. Ja rippikoulunsa päättäneelle se olisi aivan omiaan.
