Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Pitkällä kaavalla, aikavälillä, olen lukenut Pentti Straniuksen viimesyksyistä esikoista, sen jättämää jälkimakua haistellen ja maistellen. Käynyt ikään kuin kaapilla näkäräisillä silloin tällöin.
Kaksi V:tä tunkee jälkimakuna pintaan: viina ja venäläisyys. Niin ja – kuolema, joka käy herkistämässä kovan elämän.
15 jutun kokoelman ihmiset eivät pintaliidossa elä, vaan maanmatosina etenevät, tallattavina, selviten kuka mitenkin elämän puistelemasta kohtalostaan. Kuolema tasoittaa osaisuudet, onneksi, aina; turha siinä kenenkään rintaansa röyhistellä.
“Muistot tulivat taas ryöppynä Mirjamin silitellessä rintapussejaan. Pöntöllä oli miellyttävä istua, vessassa lämpimämpääkin kuin aamuisessa huoneessa.” Kuusi lasta imettäneen äiti-Mirjamin elämä on ollut juuri niin ankara kuin huutolaistytön osalle on ‘sopiva’. Nyt on aikaa hoidossa odottaa Poikaa ja käväisyä kotimökillä: “Mökillä oltaisiin yö tai kaksi, kesällä kauemminkin. Jos poika olisi yksin, se joisi ja häntä olisi vaikea herätellä aamulla puuron keittoon.”
Isästä koskettava kirjemuisto Venäjälle yliopistossa opiskelevalle pojalleen kommunalkaan: “Tuli vähän asiaa kun Pertti lähti pois maaliskuun kymmenes ja tiedotan vain että jos pääsisit haudalle. Olisi meininki haudata Marian päivänä ja jos et pääse niin kyllähän me se hautaan saadaan muutenkin.”
Öisinajattelijan blogia seurattuani rohkenen sanoa: Omaa elettyä, koettua, nähtyä elämää Pentin kirjoituksissa on enemmän kuin nokare; totuuden siementä siellä ja täällä, niin kuitenkin kirjoitettuna, ettei lukija tunne oloaan vaivautuneeksi että tunkeutuisi väkisin suvun keskelle. Kaunokirjallisuutta sieltä rehellisen realismin puolelta, välillä inhorealismia liipaten.
Annelin baarissa naukkaillaan väkevät; hyppyrimäellä tapetaan lintu; Kalliolan hoitolaitoksessa ei viinanhimo lähde, eikä kukaan täyspäinen ammu väritelevisiosta Sorsaa, tapa setäänsä haulikolla. Monenlaista syöttiä on elämä tarjonnut, monesta on jäänyt ankea tai ainakin ankeahko jälkimaku. Muttei jää raivokkaista kiimaisista opiskelijabileistä, missä laulaa Vysotski, tuo karheaääninen juoppo, ja missä toisen morsian lupaa tapaamista Gorkin metrolla kahdeksalta.
Siinä kertomuksessa kirjoittaja villiintyy ja lukija humaltuu mukana. Epäselväksi sitten jää, tapasivatko metrolla ja oliko tuo ‘tataari’tyttö se ensimmäinen vaimo, mikä mahdollista olisi, koska jutusta käy ilmi: “Tuskin muistaisin koko Vysotski-episodia ellen olisi samana yönä sattunut tapaamaan ensimmäistä vaimoani.”
Eikä voi kysyä kun tapaan Straniuksen, koska kaunokirjallisuudestahan on kysymys, eikä pelkästään faktasta.
Väkevänmakuinen tuhti cocktail.