Valkoisen valon keskushenkilö on Maria, erakko, sängyssä eläjä ja monin tavoin sairas. Hänen elämänsä arkipäivä – jos tämän romaanin kohdalla yleensä voidaan arjesta puhua – koostuu sietämättömistä kivuista ja monenlaisista lääkkeistä. Marian elämään kietoutuu sitten muita ihmiskohtaloita. Luukas, mainosmies, jota Maria rakastaa. Lyydia, Luukaksen vaimo, joka yrittää kaikin voimin pitää avioliittoaan koossa ja kestää omia kipujaan. Johannes, alkoholisti, joka etsiytyy Marian luo viimeisillä voimillaan. Elisabet, Johanneksen enemmän tai vähemmän dementoitunut äiti. Ja sitten on vielä Magda Leenantytär, mystinen runoilija.
Kuisman romaanissa on paljon kiinnostavia aineksia. Ensin silmiini pisti henkilönnimien raamatullisuus: edellämainittujen lisäksi kirjassa vilahtavat Markus ja kovasti Matteusta muistuttava Matias. Mikään varsinaisesti uskonnollinen kirja Valkoinen valo ei ole, mutta se kuvaa mielenkiintoisella tavalla varsinkin Lyydian hengellistä etsintää: tämä rukoilee varmuuden vuoksi kaikkia tuntemiaan jumalia ja jumalattaria, uskoo chakroihin ja energioihin, hieroo tiikerinsilmäkoruaan ennen tärkeää tapaamista ja lopuksi nostaa neitsyt Marian ikonin keskeisimmälle paikalle. Ja juopon Johanneksen sukunimi on Kastanja, kovin lähellä raamatullista esikuvaa siis.
Kirjan ihmissuhdekuvio ja henkilöhahmot ovat mielenkiintoisia ja taitavalla runollisuuden ja realismin yhdistelmällä kuvattuja. Kuisma on mieltynyt anjasnellmanmaisiin monen kappaleen mittaisiin luetteloihin, jotka saattavat kirjan loppua kohden vähän menettää tehoaan, mutta ovat silti tyyliin sopivia. Erityisesti tässä kirjassa minua kiehtoi kuitenkin kivun kuvaus; yhtä tehokasta en muista lukeneeni aikoihin. Maria kipuilee kaikkialta, Lyydian polvet pettävät nivelrikon niitä runnellessa, ja Luukaskin joutuu hyväksymään migreenin osaksi itseään. Tämä kipujen kuvaus toi kaukaisesti mieleeni jopa Darren Aronofskyn erinomaisen Pi-elokuvan. Kun Johannes varastaa sairaalta äidiltään kassillisen vahvoja kipulääkkeitä ja tuo ne Marialle, tämä toteaa: ”Lääke on parhaimmillaan kuin Kristuksen kosketus, tai ainakin hänen viittansa tupsun.”
Suosittelen tätä kirjaa – en osaa ihan tarkasti määritellä, kenelle, mutta itse pidin siitä ainakin kovasti.