Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Mitä lukemiseeni tulee, yhdessä asiassa olen edelleen ehdoton, vaikka vuosien mittaan olenkin tinkinyt monista säännöistäni: kun olen päättänyt lukea jonkin kirjan, haluan kohdata sen puhtaalta pöydältä, en tietoisena siitä, mitä muut ovat teoksesta ajatelleet, tai mitä joku on katsonut parhaaksi sen takakanteen kirjoittaa, noita valloittavia houkutussanoja. Ei, tuo on vasta jälkiruokaa, tuo muiden mielipiteiden makustelu, vertailu omiin vastaaviin. Aina en kuitenkaan tässä pyrkimyksessäni onnistu; näen otsikoita, kuulen sanan sieltä, toisen täältä, luenhan toki klassikoitakin. Ja sitten on niitä kirjailijoita, joiden teoksista käytävää ennakkokeskustelua on miltei mahdoton välttää, varsinkin jos työskentelee kirja-alalla. Yksi tällainen on Haruki Murakami, vuosia jo nobelistiksikin povattu japanilainen, mies jonka teoksia olen lukenut nolostuttavan vähän – vielä.
Kun tartuin Värittömän miehen vaellusvuosiin, tiesin siitä yhden asian. Tiesin sen sijoittuvan jollakin tasolla Suomeen. Tämän uskallan kertoa teille, sillä te jotka näitä tekstejä etukäteen luette ette ole kaltaisiani niin sanottuja tabula rasa -lukijoita. Onneksi teitäkin on. Joka tapauksessa tämä epätoivottu tietoisuuteni muokkasi lukukokemustani, teki minut odottavaiseksi. Kun sitten päästiin Suomeen, jopa reilun seitsemänkymmenen sivun ajaksi, heräsi minussa monenlaisia ajatuksia. Se että me olemme yhtä kuin Sibelius, Aki Kaurismäen elokuvat, Marimekko, Nokia ja muumit, tulee tuskin yllätyksenä kenellekään, mutta olemmeko me todella “elämään liittyvien nokkelien aforismien” viljelijäkansaa, joka ajelee metsän ympäröimillä moottoriteillään tyhmät hirvet ainokaisina huolenaiheinaan? Enpä tiedä – tai toivo. Toki sitä itsestään lukisi kiinnostuneena enemmänkin, mutta olen kuitenkin sitä mieltä, että teoksen kokonaislaajuuteen, vain reiluun kolmeensataan sivuun nähden, Murakami esittelee näkemyksiään Suomesta juurikin sopivasti. Tässä tarinassa Suomi ja suomalaiset ovat kuitenkin vain sivuosassa, pääpainon keskushenkilöhahmoineen sijoittuessa Japanin Nagoyaan.
Tuossa kaupungissa, Nagoyassa, lukion ensimmäisen vuoden jälkeisenä kesänä ystävystyvät viisi nuorta, kolme poikaa ja kaksi tyttöä. Sininen, punainen, valkoinen ja musta sekä väritön, Tsukuru Tazaki, poika – tai mies – jonka näkökulmasta tarinaa katsellaan. Viisikosta kehkeytyy täydellinen ryhmä, he ovat kuin viisi sormea, harmonia vailla vertaa. Sitten lukio loppuu ja Tsukuru tekee kohtalokkaan valinnan muuttaessaan Tokioon opiskelemaan, ottaessaan näin haparoivan ensiaskeleen omilleen, ryhmän tiiviisti umpeen kurotun kehän ulkopuolelle. Tokiossa Tsukurulla ei ole ystäviä, hän elää opinnoistaan ja vierailuistaan entisessä kotikaupungissaan, siitä kun saa taas sukeltaa osaksi viisikkoa, osaksi tuota erityistä kemiaa. Kunnes tapahtuu jotakin, kunnes hän on yhtäkkiä ryhmälle yhtä kuin kuollut. Ja sitä myöten myös itselleen.
Tätä taustaa vasten Haruki Murakami käynnistää kuudennen suomennetun romaaninsa, jonka ainakin itse luin alusta loppuun eräänlaisen hengästyksen pauloissa. Kun teoksen tapahtuma-aikaan 36-vuotias Tsukuru palaa kuudentoista vuoden takaisten tapahtumien pariin, lähtee ottamaan selvää siitä, mitä todella tapahtui ja miksi, ei kirjasta malttaisi oikeastaan enää laskea otettaan. Kuvatessaan tukahduttavuuden tunnetta, valinnan vapautta – tai sen olemattomuutta – sekä ihmismielen sisäistä arkistoa, tuota suurta määrää laatikoita, jotka asioiden yksinkertaistamiseksi on merkitty “ratkaisematon” -lapuilla ja työnnetty syrjään, tuntuu kirjailija olevan eräällä tapaa omimmillaan. Elävästi tulee mieleen ensimmäinen Murakamini Sputnik-rakastettuni, joka ulkoisen mutkattomalla kieliasullaan rakentaa lukijan eteen moniulotteisen filosofisen ajatuslinnan pohtien lähinnä yksinäisyyttä maailmassa, jossa miljoonat ihmiset kaipaavat toista lähelleen mutta eristäytyvät silti.
Tuo romaani, jonka luin noin viisi vuotta sitten, oli ensimmäinen lukemani japanilainen romaani. Nyt niitä on tullut muutama lisää, mutta yhä edelleen olen samaa mieltä: japanilainen mielenmaailma on kummallinen ja kummallisuudessaan kiehtova. Uraohjautuvaisuus, sisäänpäinkääntyneisyys ja ulkokultaisuus ovat omalta osaltaan nähtävissä myös juuri lukemani tarinan tapahtumissa.
Murakami on edelleen japanilainen, Murakami on edelleen enemmän kuin sanojensa summa ja Murakami on edelleen äärimmäisen kiehtova. Suosittelen!
