Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Televisiostakin tuttu Vera Stanhope saa tutkittavakseen Margaret Krukowskin, metrossa puukotetun iäkkään hyväntekeväisyystyöntekijän, murhan. Vera on entisensä ”valtava nainen”, jolla on muodottomat vaatteet. Hän on alkanut pohtia terveyttään, ruokavaliotaan ja liikuntaa, mutta käytännössä fish and chips -ateriat ja viski maistuvat entiseen malliin.
Metrossa, jossa Margaret puukotettiin, oli matkustamassa myös Veran lähin alainen, Joe Ashworth, tyttärensä kanssa, ja itse asiassa juuri tämä teini-ikäinen Jessie löysikin ruumiin. Tutkinta vie Satamakadulle, hiilipölystä mustalle tienoolle, jossa sijaitsevat Kate Dewarin ylläpitämä matkustajakoti sekä naisten turvakoti Turvasatama; niissä molemmissa Margaret on ollut vapaaehtoisena työntekijänä. Vera, Joe ja aina yhtä reipas Holly-poliisi alkavat penkoa Margaretin taustoja, joista ennen pitkää löytyy yllättäviä asioita, ja tällä niin humaanisti toimineella naisella ilmeneekin olevan useita kaunankantajia.
Kuten sarjan edellisessäkin kirjassa, Viiltoja-romaanissa, Satamakadussa on varsin rajoitettu henkilögalleria, mikä kuitenkin toimii hyvin. Henkilöt tuntuvat aidoilta ja perustelluilta, ja Veran kuva syvenee entisestään: hän on nuorena tyttönä käynyt Satamakadun maisemissa linnunmunia ryöstelleen isävainajansa kanssa, ja ympäristö tuo paljon muistoja mieleen. Taitavasti sivulauseissa ja pienin vedoin kuvattu läpi elämän kestänyt yksinäisyys tuntuu melkein sydäntäsärkevältä – eristäytyneen lapsuuden ja nuoruuden jatkoksi Vera elää yhtä yksinäistä keski-ikää, eikä hänellä ole kovin erilaista elämää elävän Joen lisäksi muita ystäviä. Yhtä lailla taitavasti kirjassa kuvataan Satamakadun miljöötä. Mustuneet talot ja ankea pubi asiakkaineen on helppo nähdä sielun silmin.
Satamakatu on jälleen kerran mainio perinteinen dekkari, jota voi suositella paitsi brittiperinteen ystäville, myös niille, joita kovin eläväiset väkivallan, raakuuksien ja ruumiinavausten kuvailut inhottavat. Pientä miinusta saa vain kirjan takakansiteksti, joka mielestäni kertoo ihan turhan aikaisin siitä, ettei Joen Jessie-tytär eräänä päivänä vastaakaan puhelimeensa, kun itse tapahtuma sijoittuu vasta kirjan loppumetreille.
