Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
”Eteisessä on vettä, pihalla vieras auto. / Ja ääni, joka minusta lähtee, / on voiman ääni.”
Sirkka Turkka (1939–2021) tuli vastaan heti Tanssiva karhu -projektin ensimmäisenä, kun palkinnon ensimmäinen voittaja, Turkan kokoelma Sielun veli (Tammi, 1993) jätti myönteisen vaikutelman. Voiman ääni edeltää Sielun veljeä. Kuvasto on tutun oloista Turkkaa: eläimiä, erityisesti koiria, väkevää ja yllätyksellistäkin kielenkäyttöä. Aihepiirinä kuolemaa ja uskontoa, siis isoja asioita.
Kokoelman väkevintä ja ravistelevinta tekstiä on runossa ”Elämämme pimeässä yössä”, joka kuvaa elämänkumppanin tappamista, murhaamista.
Sinä valitit hiljaa, kun kiedoin
Kainin sormeni kuristusasentoon Sinun
lempeän kaulakarvasi ympärille,
Sinun hellän koiransielusi ympärille.
Et valittanut enää, kun kirveen hamara,
välähti kuin pedon hammas
takaraivoasi vasten, pimeässä
yössä, pihalampun valon alla.
Lopulta veriteon jälkeen runon kertoja kysyy, tai toteaa, vain: ”Mitä minä Sinulle tein. Mitä itselleni.” Armomurha vai vain murha? Se jää runossa auki. Raastava teksti, kaikessa hellässä julmuudessaan. Selkeän tulkinnan puute jättää tekstin vaivaamaan, kuolema tuntuu perusteettomalta. Muutamaa runoa myöhemmin kokoelma kuitenkin saattelee tulkintaan vanhuudenhauraan lemmikin armollisesta vapautuksesta.
Turkka kirjoittaa säkenöivää tekstiä, jossa on johdonmukainen tunnelma; tekstit tempoilevat vähän eri suuntiin, mutta yleinen sävy ja tunnelma on kuitenkin tasaisen synkeä, kuolemaa ja menetystä kohden kääntynyt. Runojen säkeissä on oivalluksia, voimakkaita ja nautinnollisia kohtia.
Sitä on kuin menetetty sotilas, tuli mentyä
kuoleman rajalle, rajavartiostoon,
ja tultua sieltä pois.
