Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Wivi ja Hanna, Hanna ja Wivi. Kaksi hyvin erilaista naista: erilaista lähtökohdiltaan, henkilöhistorioiltaan, elämänaloiltaan ja elämäntavoiltaan. Jopa ulkonäöllisesti he olivat toistensa vastakohtia. Kuitenkin heidän, Suomen ensimmäisen naispuolisen arkkitehdin ja naispuolisen kauppaneuvoksen, tiet yhtyivät 1910-luvun alussa ja pysyivät yhdessä aina 1930-luvulle Hannan kuolemaan asti. Kun tällaiseen kirjaan tarttuu, tulee monelle – ja valitettavasti myös minulle – mieleen juorulehtimäinen kysymys: mahtoivatko he olla pariskunta? Olivatko he paitsi läheiset ystävät myös rakastavaiset? Mutta mitä pidemmälle kirjaa luin, sitä vähemmän tämä asia kiinnosti. Mihin se olisi vaikuttanut? Ennen kaikkea: mitä olisin sillä tiedolla tehnyt?
Kristiina Markkanen ja Leena Virtanen ovat tehneet todella ansiokkaan ja mielenkiintoisen työn selvittäessään Wivi Lönnin ja Hanna Parviaisen vaiheita. Molemmat naiset rikkoivat lasikattoja niin että ryskyi.
Wivi oli lähtöisin Tampereelta; hän valmistui Tampereen suomalaisesta tyttökoulusta 1891 ja jatkoi sen jälkeen ennakkoluulottomasti Tampereen teollisuuskoulun rakennusosastolla ja sen jälkeen Suomen polyteknillisen opiston arkkitehtuuriosastolla nimekkäässä herraseurassa: esimerkiksi Armas Lindgren, Eliel Saarinen ja Lars Sonck olivat hänen opiskelutovereitaan. Suuret suunnittelutyöt odottivat vuosisadan vaihteessa: hänen oman vanhan koulunsa eli Tampereen suomalaisen tyttökoulun uudisrakennus sekä tietysti Tampereen paloasema, jonka suunnittelutyöstä monet miespuoliset arkkitehdit olivat varmastikin kateellisia.
Entä sitten Hanna? Hän syntyi vauraaseen jyväskyläläiseen kauppiassukuun; lähisuvussa on Hannan lisäksi ainakin neljä muuta kauppaneuvosta. Eikä Parviaisten perheyrityksen ala ollut sen vähempi kuin saha- ja metsäteollisuus, Suomen teollisuuden tulevaisuus. Hanna eli hyvin leimallisesti jo nuorena tulevan teollisuusnaisen elämää: hän tarttui monen moniin miehisinä pidettyihin töihin kuten karjan- ja hevosjalostukseen, maanviljelykseen ja kalastukseen, olkoonkin että hänestä oli yritetty kasvattaa perinaisellista keinutuolissa istuvaa pitsinvirkkaajaa. Mutta Hanna otti perheyrityksen käsiinsä pelottomana.
Naisten tiet kohtasivat 1910-luvun alussa, kun Wivikin oli muuttanut Jyväskylään. Heidän läheinen ystävyytensä herätti toki jo silloin juoruja ja puheita, ei siihen mitään Seiska-lehteä tarvittu. Heillä oli kummallakin huvila Keski-Suomessa, ja niillä vietettiin vapaa-aikaa. Hannalle olivat tärkeitä koirat, hevoset ja onkiminen, Wiville taas kirjat ja puutarhanhoito.
Mutta ehkäpä Markkasen ja Virtasen teoksen mielenkiintoisinta antia ovat kuvaukset ystävysten matkoista pitkin Eurooppaa 1920- ja 1930-luvuilla; niistä kertova lukukin on nimetty hauskasti: “Säynätsalon Thelma ja Louise Euroopassa”. Matkathan tehtiin juna- ja autokyydillä, Hannalla oli useampiakin autonkuljettajia, ja laivoilla milloin mitäkin kautta kohti sykkivää Eurooppaa, pois Pohjolan sulkeutuneemmista oloista. Kunpa vain näistä lukuisista reissuista olisi jäänyt enemmän dokumentteja!
Jos matkapäiväkirjoja tai henkilökohtaisia kirjeitä ylipäänsä oli kirjoitettu, ne ovat hävinneet tai hävitetty. Nyt jäljellä on vain Wivin lakonisia muistiinpanoja, joissa lueteltiin paikkoja ja päiväyksiä. Mutta hyvä että niitäkin. Niiden kautta saamme tietää, että naisille muodostui tavaksi matkustaa joka kevät ja syksy; yleensä matkat siis suuntautuivat Länsi-Eurooppaan, mutta keväällä 1928 he kävivät pioneerihenkisesti Neuvostoliitossa, vaikka kumpikaan ei tuntunut olleen varsinainen reaalisosialismin ystävä.
Matkanteon haipakan kohokohtana voidaan varmaan pitää oman asunnon hankkimista Pariisin Montparnasselta vuonna 1929. Sitten vain maailman taloushistoria kulki niin kuin kulki, ja toisaalta sen kummemmin moralisoimatta voitaneen ajatella, että Wivin ja Hannan matkailu ja muut elämäntavat nielivät reippaasti rahaa; tosin Markkanen ja Virtanen huomauttavat aiheellisesti, että mahtoiko heidän tuhlailevuutensa juurikaan erota vastaavissa asemissa olevien miesten elämäntyyleistä. Kuten tiedämme, maailmanlaajuinen lama iski, ja viimeistään siinä vaiheessa Hannan liikeasiat solmuuntuivat. Pariisin-asunnosta oli luovuttava. Molemmat naiset alkoivat sairastella; he olivat jo yli 60-vuotiaita, ja kuten kirjassa osuvasti mainitaan: ”niin henkiset, taloudelliset kuin fyysisetkin rajat alkoivat tulla vastaan.”
Hannan kohtalo tuntui erityisen surulliselta: hän kuoli konkurssin kokeneena ja taloudellisesti petettynä diabeteksen komplikaatioihin Helsingissä 1938. Myös Wivin merkittävä ura alkoi hiipua, sillä hänen arkkitehtoniset tyylisuuntansa jugend ja klassisismi vanhentuivat ja väistyivät modernismin ja funktionalismin tieltä. Mutta hän eli 94-vuotiaaksi ja pysyi loppuun asti henkisesti vireänä.
Wivi & Hanna on merkittävä kaksoiselämäkerta, merkittävä ajankuva, merkittävä tapojen ja kulttuurin kuvaus. Voin vain ihaillen ihmetellä sitä perusteellista tutkimus- ja arkistotyötä, jonka Kristiina Markkanen ja Leena Virtanen ovat tehneet. Tämä kirja on ansainnut kaiken sen huomion, jonka on saanut, ja ansaitsisi vielä laajempienkin lukijakuntien kiinnostuksen.
