Anna Tommola ja mitä oikein pelkäämme

Titta Lindström – 19.5.2023

Vapaana toimittajana työskentelevä Anna Tommola on monipuolinen kirjailija, joka julkaissut romaanin, lastenkirjan, novellikokoelman ja kaksi tietokirjaa. Tommolan uusin kirja Pelon voima : Miten ikiaikainen tunne ohjaa meitä on kiinnostava katsaus siihen miten pelko vaikuttaa meihin sekä yksilöinä että yhteiskuntana.

Haastattelin Tommolaa sähköpostitse toukokuussa 2023.

Pelon voima
Anna Tommola
Kuvaaja: Riikka Kantinkoski

Mikä inspiroi sinua kirjoittamaan Pelon voiman, nähtävästi henkilökohtaisilla kokemuksilla pelosta oli paljon vaikutusta asiaan?

Edellistä, unennäköä käsittelevää kirjaa tehdessäni pohdin paljon painajaisia ja pelottavia mielikuvia ja niiden kanssa pärjäämistä. Tarve ottaa selvää ja kirjoittaa pelosta nousi osin sitä kautta. Minulla on aina ollut vilkas mielikuvitus, olen aika säpsähdysherkkä, ja vaikka elän maailman mittakaavassa tosi turvattua elämää, mieleeni nousee herkästi erilaisia uhkakuvia – todellisia ja täysin päättömiä. Olen kuitenkin pärjännyt niiden kanssa ihan kohtuullisesti ja osin oppinut suhtautumaan niihin “vain kuvina”.

Yöllinen elämämme

Halusin sukeltaa pelkoon, sen alkuperään ja ilmenemistapoihin monesta eri näkökulmasta. Pohdin myös, täytyykö tai voiko siitä edes kokonaan päästä. Ja jos ja kun ei, niin miten sen kanssa olisi kevyempää elää?

Mikä oli haastavinta kirjan kirjoittamisessa? Entä mikä oli yllättävintä, jonka löysit tutkimustyön aikana?

Haastavinta oli – kuten yleensä – rajaaminen! Moniin sivujuonteisiin olisi ollut hauska mennä syvemmälle. Mietin monta kertaa, onko edes järkeä ympätä samaan kirjaan tunteiden evolutiivista alkuperää, vapaaehtoisten kauhukokemusten hyötyjä, pelastustyöntekijöiden tunnetaitoja ja vaikkapa ilmastonmuutosta, mutta en malta olla haalimatta.

Törmäsin moniin kiinnostaviin tutkimuksiin. Esimerkiksi vanha viisaus siitä, että rohkeus ei tarkoita pelon puutetta, sai hauskasti vahvistusta, kun yhdysvaltalaistutkijat tarkkailivat ensi kertaa laskuvarjolla hypänneitä ihmisiä. Hyppääjistä erottui kahdenlaisia tyyppejä. Osaa pelotti, mutta he pystyivät hallitsemaan itsensä ja hyppäämään rohkeasti siitä huolimatta. Toisissa taas normaalia pelkoreaktiota ei näyttänyt lainkaan heräävän, ei koettuna tunteena, fysiologiassa tai aivotasolla. Tutkijoiden mukaan he siis eivät olleet erityisen taitavia itsesäätelijöitä, vaan heidän systeeminsä ei alun alkaenkaan reagoinut kuten kuuluisi. On eri ilmiö olla rohkea kuin tyhmänrohkea. Jos ei osaa pelätä ollenkaan, voi saattaa itsensä tai toiset vaaraan.

Toinen jännä löytö olivat tutkimukset siitä, että joskus ahdistuneisuuden tai paniikkikohtausten taustalla voivat mahdollisesti olla tiedostamattomat hengityskatkokset, jotka käynnistävät sisäisen hälytyksen. Ylipäätään monenlaiset keholliset asiat vaikuttavat tunnetiloihin – eli kaikki ei aina olekaan korvien välissä, haitallisissa ajattelumalleissa tai lapsuuskokemuksissa.

Nyt kun olet kirjoittanut aiheesta kirjan, millä tavalla katsot pelkoa uusin silmin? Entä katsotko yhteiskuntaa eri tavalla? Kirjassa käy hyvin ilmi miten pelko ei ole vain yksittäisen ihmisen kokemus, vaan se vaikuttaa monella tavalla myös yhteiskunnallisella tasolla, vaikkapa lietsoen mm. salaliittoteorioita.

Ainakin katson pelkoa entistäkin lempeämmin. Pelon tunnistaminen ja myöntäminen tutkitusti auttaa selviämään sen kanssa paremmin kuin se, että yrittää väkisin tukahduttaa tunteen tai huijata itseään tyhjällä tsemppipuheella. Katson myös ehkä vähän eri silmin hyvin rohkeilta tai suorastaan pelottomilta vaikuttavia ihmisiä. Se, mitä päälle päin näkyy, ei aina ole koko totuus.

Yhteiskunnallisessa keskustelussa näkyy eri tavoin se, että pelko saattaa usein kätkeä itsensä ja kanavoitua vaikkapa vihaksi. Verkon vihapuhe sekä saa voimansa pelon lietsonnasta että kumpuaa paljolti pelosta. Kaikenlaisen ärhäkkyyden ja hyökkäävyyden takana voi usein olla jokin muilta ja ehkä itseltäkin piilotettu pelko. Muutoksen pelko tai huoli oman aseman menettämisestä voi esimerkiksi saada torjumaan vääränlaisiksi koetut ihmiset tai itselle uudet ajatusmallit.

Pandemia-aikana korona-aiheisten salaliittoteorioiden jyllätessä netissä silmääni pisti se, miten kaksijakoisesti pelolla pelattiin. Muita pelon vallassa eläviksi lampaiksi nimittäneet ihmiset usein itse levittivät mitä hirveimpiä uhkakuvia pahantahtoisista salajuonista. Kaikkihan me tosiaan jotain pelkäämme, mutta ehkä vain eri juttuja: joku tautia, toinen rokotetta…

Toimittajana minkälaisena näet median roolin pelkojen käsittelyssä, ja onko sen rooli vuosien mittaan muuttunut jollain tavalla?

Mediassa korostuvat erilaiset uhkat, koska tuttu ja turvallinen ei ole uutinen. Kaikki tunteita herättävä myös myy. Rikosuutisten määrä on kasvanut samaan aikaan kun rikollisuus on vähentynyt. Käsittelyn mittakaava voi helposti vääristää kuvaa siitä, miten yleisiä tai vaarallisia mitkäkin asiat ovat. Esimerkiksi riski kuolla kaatuessa on paljon suurempi kuin riski joutua terrori-iskun tai jengiväkivallan kohteeksi, mutta jokainen kaatuminen ei tietenkään ylitä uutiskynnystä.

Olisi siis hyvä, ettei media aktiivisesti paisuttelisi tai lietsoisi paniikkia. Toisaalta ajassamme on todellisia isoja uhkia, kuten nyt vaikka ilmastokriisi, jota on ihan perusteltuakin pelätä. Ei median tehtävä siis minusta myöskään ole hyssytellä tai rauhoitella ihmisiä, vaan kertoa asioista parhaan tietämyksen mukaan sekä suhteuttaa erilaisia riskejä toisiinsa.

Perinteinen media kilpailee huomiosta entistä enemmän kaikenlaisen muun sisällön kanssa, myös harhaanjohtavan ja väärän tiedon. Some velloo paljolti tunteessa. Sitäkin tärkeämpää olisi, että toimituksissa olisi aikaa ja rauhaa asettaa asioita mittasuhteisiin.

Kirjassa ei varsinaisesti tehdä mitään maakohtaisia vertailuja pelkojen suhteen, mutta silti mieleen hiipii kysymys. Onko mitään tietoa minkälaiset pelot ovat nimenomaan suomalaiselle yhteiskunnalle luonteenomaisia? Voisin kuvitella, että meidän pelot eroavat jossakin määrin siitä mitä pelätään vaikkapa Yhdysvalloissa?

Sen verran eroista ainakin uskaltaa sanoa, että esimerkiksi Yhdysvalloissa kyselyjen kärjessä ovat vuosia olleet hallinnon ja viranomaisten korruptioon liittyvät pelot, kun taas meillä luottamus yhteiskunnallisiin instituutioihin on perinteisesti ollut vahvaa. Yleisistä huolenaiheista yhteisiä sen sijaan näyttävät olevan pelot läheisten sairastumisesta tai kuolemasta. Moni suomalainen jännittää myös esimerkiksi esiintymistä tai muita sosiaalisia tilanteita, mutta sosiaaliset pelot ovat ylipäätään melko yleisiä vauraissa länsimaissa. Köyhissä maissa niitä on jostain syystä vähemmän.

Yhteiskunnalliset muutokset ja maailmantilanne voivat näkyä peloissa nopeastikin. Esimerkiksi pandemia painoi monissa maissa ympäristöhuolia taka-alalle. Samoin Venäjän hyökkäys Ukrainaan lisäsi sodan pelkoa myös Suomessa, mutta nyt ihan tuoreimmissa kyselyissä näyttävätkin taas nousseen arkiset huolet kuten hintojen nousu tai terveyspalvelujen saatavuus.

Minua myös kiinnosti kirjassa tehty huomio, että ihmiset jotka eivät tunne pelkoa eivät kykene myöskään oppimaan kokemuksistaan, vaikka ulkopuolisesta näkökulmasta nämä kokemukset voivat olla todella hurjia. Kirjan lopussa myös puhutaan siitä miten aivomme eivät ole hyviä valmistautumaan ilmastonmuutoksen kaltaisiin abstrakteihin ja tulevaisuudessa tapahtuviin uhkiin. Minkälaisia ajatuksia tämä sinussa herättää? Useinhan ajatellaan, että ihmiset pystyvät pelkällä järjellä suhtautumaan asioihin ja ratkaisemaan ongelmia, mutta auttaako se jos tunnetta ei saada mukaan?

Esimerkiksi aivovauriosta johtuva täysi kyvyttömyys tuntea pelkoa on tosiaan suorastaan vaarallista, joskin tietysti harvinaista. Pelko-oppiminen perustuu siihen, että voimakkaasta tunnekokemuksesta jää vahva muistijälki. Ikävää kokemusta pyrkii jatkossa välttämään. Ilman tätä suojamekanismia ihminen voi ajautua uudelleen ja uudelleen samanlaisiin uhkatilanteisiin.

Neurotieteilijät ovat osoittaneet, ettei ihminen edes pysty tekemään mitään päätöksiä “puhtaasti” järjellä. Ajattelussa on aina mukana molemmat puolet, vaikka toinen painottuisi enemmän. Järjellä voi punnita eri vaihtoehtoja, mutta ratkaisu vaatii aina sitä, että lopulta jokin vain tuntuu parhaalta.

Se, voidaanko ilmastonmuutoksen torjumista edistää parhaiten vetoamalla järkeen vai tunteeseen, on tosi vaikea kysymys. Toistaiseksi kumpikaan ei näytä ihan riittäneen. Voi myös olla, että eri ihmisiin tepsivät eri keinot. Liian suuri ahdistus hallitsemattoman kokoisen haasteen edessä voi lamauttaa, vaikka tietoa olisi miten paljon. Jotkut taas onnistuvat kanavoimaan pelkonsa toimintaan, mikä voi helpottaa ahdistusta.

Yksi ongelma on tosiaan aikajänne. Varhain kehittynyt pelkojärjestelmämme on tottunut reagoimaan akuuttiin ulkoiseen uhkaan, johon on helppo ratkaisu: juokse pakoon tai tappele. Iso, epämääräinen ja mutkikas uhka on ehkä helpompi vain työntää pois tietoisuudesta. Ja vaikka pelottaisikin, meitä ohjaavat samaan aikaan myös muut tunteet. Kuten kaikki elolliset olennot, ihminenkin haluaa ja etsii koko ajan jotain hyvää ja palkitsevaa. Tinkiminen vaikka aineellisesta elintasosta tässä ja nyt voi tuntua huonommalta vaihtoehdolta, vaikka sillä saisikin vakaamman tulevaisuuden. Tutusta kiinni pitäminen voi tuntua turvallisemmalta, vaikka koko systeemin murros suojaisi pitkällä aikavälillä ihmiskuntaa paremmin.

Mitä olet tällä hetkellä tekemässä, tiedätkö jo seuraavan kirjasi aiheen?

Tietokirjaideoiden raakileita on varastossa enemmän kuin yksi, mutta en ole nyt käynnistellyt mitään tosissani. Kirjanteko on aina iso rutistus muiden töiden ohessa, joten pieni hengähdys välissä on ollut tarpeen. Lähitulevaisuudessa haluaisin varata aikaa myös fiktion kirjoittamiselle, joten katsotaan.

Onko jotain mitä haluaisit suositella Kirjavinkkien lukijoille juuri nyt?

Minua ilahdutti hiljattain Annika Suvivuon Matka jään reunalle -tietokirjan esseemäinen, vapaasti assosioiva ote. Se oli niitä kirjoja, joita lukiessa tekee vähän väliä mieli huudella kiehtovia anekdootteja muille ääneen. Uskallan jo suositella myös parhaillaan lukemaani puolalaisen nobelistin Olga Tokarczukin novellikokoelmaa Rumpujen kaupunki, joka on vuodelta 2001 mutta ilmestyi vasta tänä vuonna Tapani Kärkkäisen suomennoksena. Näinä suoraviivaisen autofiktion aikoina on välillä ihanaa lukea omaperäisiä tarinoita, joissa minuuden rajatkin häilyvät.

Tilaa Kirjavinkit sähköpostiisi

Haluatko saada edellisen viikon kirjavinkit suoraan sähköpostiisi joka maanantai? Tilaa uutiskirjeemme tästä ja liity listan 1 301 tilaajan joukkoon! Jos haluat tietoa uusista vinkeistä nopeammin, tilaa Telegram-kanavamme!

Tilaamalla uutiskirjeen hyväksyt, että lähetämme sinulle sähköpostia ja lisäämme sähköpostiosoitteesi osoiterekisteriimme. Voit peruuttaa tilauksesi koska tahansa. Kirjavinkit.fi:n rekisteriseloste.