Anne-Maija Aalto ja kauniit dystopiat

Anne-Maija Aalto (s. 1988) nousi viimeistään Mistä valo pääsee sisään -kirjan voittaman Lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandia -palkinnon myötä yleiseen tietoisuuteen. Voittajaromaani oli itsenäistä jatkoa aikaisemmalle Korennolle, joka sekin on erinomainen dystopia­teos. Myös aikaisempi Lumen hiljaisuus on oivallinen japanilaishenkinen tunnelmapala.

Haastattelin Anne-Maija Aaltoa sähköpostitse toukokuussa 2022.

Kun Mistä valo pääsee sisään sai kerran alkunsa Korennosta, mistä Korento sitten syntyi?

Korento lähti oikeastaan yhdestä mielikuvasta: halusin kirjoittaa kahdesta nuoresta naisesta, jotka elävät suljetulla saarella eristyksessä ympäröivästä maailmasta. Koko muu tarina rakentui sitten pala palalta tämän yhden asetelman ympärille, ja vaikka monet elementit muuttuivat kirjoitusprosessin myötä, Satomin ja Main välinen side oli alusta asti kaiken keskiössä. Saari­miljöö tuntui erityisen kiehtovalta siksi, että meri rajaa maailman toisaalta hyvin tiukasti, mutta läsnä on silti aina ajatus siitä, mitä mahtaakaan olla meren toisella puolen. 

Halusin Korennossa kirjoittaa ennen kaikkea rakkaudesta ja ystävyydestä, niistä siteistä, jotka kantavat vaikeiden aikojen yli. Sen lisäksi tärkeä teema on Satomin sisäinen muodonmuutos ja kasvutarina: hänen on tarinan edetessä hahmotettava, kuka hän oikeastaan on omillaan, ilman Maita. Näiden teemojen lisäksi halusin dystooppisen maailman kautta käsitellä myös oikeita yhteiskunnallisia ongelmia kuten rasismia, misogyniaa ja ennakkoluuloja. 

Lukufiiliksen haastattelussa kerroit samastuvasi Alekseihin, joka pohtii hiljaa itsekseen isoa mullistusta omassa toiminnassaan. Miten Aleksein tarina avautui? Tiesitkö etukäteen, millaiseksi Aleksei kasvaa ja kehittyy, vai pääsikö Aleksei yllättämään valinnoillaan? 

Aleksein hahmo sai kyllä kirjoittaessa paljon lisää sävyjä ja kerroksia, mutta alusta asti minulla oli ajatus hänestä hahmona, joka ei missään nimessä ole yksiulotteisen hyvä vaan pelkästään inhimillinen kaikkine hyvine ja huonoine puolineen. Hän on tehnyt menneisyydessään kamalia asioita ja paljon virheitä, mutta halusin nimenomaan kirjoittaa ihmisestä, joka kykenee kyseenalais­tamaan asioita ja muuttamaan elämänsä suunnan.

Kirjoittaessani ensimmäistä versiota tekstistä Aleksein ääni oli jo olemassa, mutta se kehittyi moniulotteisemmaksi sitä mukaa kun tarinakin hioutui valmiiksi. Olen kyllä usein huomannut, että henkilöhahmot saattavat alkaa elää omaa elämäänsä, mutta Aleksein kanssa minulla ei ollut tällainen olo. Minusta tuntui jo ensi riveiltä asti, että tunsin hänet. 

Kerroit, ettei Korennolle ollut tarkoitus tulla jatkoa, mutta halusit kuitenkin viipyä vielä kirjan maailmassa. Joko maailma on nyt nähty, vai vieläkö tarinat saavat jatkoa? Näin lukijan näkökulmasta tuntuu, että ehkä kuviot entisessä Japanissa riittävätkin, mutta kiinnostaisi kyllä tietää, millaista elämä meren takana on, sen verran myyttiset mitta­suhteet merentakainen manner on kirjoissa saanut. 

Tarina saa vielä jatkoa! En uskalla paljastaa paljonkaan vielä tässä vaiheessa, mutta sen voin sanoa, että seuraavassa osassa matkataan viimein nimen­omaan meren taakse. 

Millaista on dystopioiden kirjoittaminen? Kuinka kirjailijana jaksaa pyöri­tellä synkkiä tulevaisuudenkuvia koko sen ajan, mitä kirjan kirjoit­ta­minen vaatii? Vai onko se nimenomaan helpottavaa itselle, kun voi purkaa synkät näkymät kirjoihin? Et ole mitenkään kaihtanut vaikeita aiheita: esikois­teoksesi näkyy kertovan äidin kuolemasta teinin näkö­kulmasta ja runo­kokoelmasikin kuvaillaan kertovan “onnen sietämättö­mästä hauraudesta”. Miten itse koet nämä aihevalintasi? 

Minulla on aina ollut tarve ymmärtää ja purkaa asioita nimenomaan kirjoitta­malla, ja tekstini käsittelevätkin usein raskaita ja syvällisiä aiheita. Se on oma tapani yrittää jäsentää maailmaa ja ymmärtää parhaani mukaan erilaisia tilanteita, ihmisiä ja kokemuksia.

Minulle dystopian kirjoittaminen ei siis ole ollut niin raskasta kuin voisi ehkä kuvitella vaan on tavallaan helpottavaakin huomata, että kun painajaiset ja pelot tuo päivänvaloon, ne eivät ole enää abstrakteja kauhukuvia. Sanallista­minen auttaa sekä kirjoittajaa että lukijaa hahmottamaan asioita ja yhteyksiä paremmin. 

Entäs Lumen hiljaisuus? Sekin oli oikein viehättävä kirja, josta myös pidin. Mistä se sai alkunsa ja mistä siinä halusit kertoa? Itselleni tuli ainakin mieleen kuvat Pohjois-Japanin monimetrisistä lumikinoksista. Sisältönsä puolestahan Lumen hiljaisuus on ainakin jonkunlainen traumakirja, jossa Atsuko joutuu lopulta kohtaamaan lapsuutensa tapahtumat. 

Lumen hiljaisuus syntyi eräästä novellista, jonka kirjoitin vuosia sitten luovan kirjoittamisen kurssia varten. Halusin kertoa tarinan, joka avautuu kerros kerrokselta muistojen ja nykyhetken vuoropuhelussa. Romaani käsittelee traumaa ja ulkopuolisuutta, mutta pyrin tietoisesti tietynlaiseen hienovarai­suuteen tekstissäni.

Tässä tarinassa onkin sellaista monitulkintaisuutta, josta itse lukijana viehätyn: asioita ei kirjoiteta auki vaan teksti avautuu jokaiselle lukijalle omalla tavallaan, lukijan omista lähtökohdista käsin. Minua kiinnosti tarinassa erityi­sesti Atsukon ja hänen kaksoisveljensä side sekä tietysti se lapsuuden trauma, joka heitä yhdistää.

Miljöö on tässäkin teoksessa Japani – alku­peräistä novellia kirjoittaessani elin todellista Japani-vaihetta ja olin todella inspiroitunut erityisesti japanilaisesta luonnosta. Sen takia luontoelementti on tässäkin teoksessa voimakkaasti läsnä, ja lumen alle hautautunut kylä myös symboloi luonnollisesti Atsukon elämän pysähtyneisyyttä. 

Japani yhdistää Lumen hiljaisuutta ja Korento-sarjaa, vaikka ilmaston­muutoksen jälkeinen Japani vähän toisenlainen paikka onkin. Japani taitaa olla sinulle läheinen aihepiiri? 

Tosiaan, Japani on ollut viime vuosina teoksissani voimakkaasti läsnä. Innostuin japanilaisista kirjailijoista, kulttuurista ja luonnosta joitakin vuosia sitten ja sen jälkeen Japani on ollut minulle suuri muusa kirjoitustyössäni. En kuitenkaan halua profiloitua vain “japanikirjailijaksi”, ja seuraavissa ideoissani liikutaankin jo toisenlaisissa maisemissa. Silti japanilainen kulttuuri tulee aina varmasti olemaan minulle tärkeä inspiraation lähde. 

Mitä sinulla on viime aikoina ollut työn alla? 

Kirjoitan tällä hetkellä itsenäistä jatko-osaa Korento-sarjaan. Olen myös innostunut visuaalisen tarinankerronnan muodoista, mutta ne ovat toistaiseksi puhtaasti luovaa harrastelua, jotain mitä teen vain omaksi ilokseni. 

Mitä muiden tuotoksia haluaisit juuri nyt suositella?

Apple TV+:n uusi tieteistrillerisarja Severance oli hyvällä tavalla erikoinen, omaleimainen ja yllättävä katselukokemus. Sarjassa seurataan Mark Scoutia, jonka tietoisuus on jaettu kahteen eri osaan: töissä ollessaan hän ei muista mitään vapaa-ajan elämästään, ja vapaa-ajalla hän ei puolestaan muista mitään työhönsä liittyviä asioita. Suhteellisen yksinkertaiselta kuulostavasta lähtötilanteesta huolimatta sarjassa oli hienovaraisen painostava tunnelma ja minut se ainakin piti ottessaan viimeiseen jaksoon asti. 

Katsoin myös hiljattain uudelleen Joaquin Phoenixin tähdittämän Her-elokuvan, ja rakastan sen viipyilevää tunnelmaa, visuaalista ilmettä ja oma­laatuista lähitulevaisuuden maailmaa, joka ei vaihteeksi ole dystooppinen vaan virkistävän raikas ja optimistinen.