Kulttuurivihkot tarjosi luettavaksi Jussi Hyvärisen tuoreinta runokokoelmaa Olduvain rotko. Koska runojen kohdalla pyrin olemaan kyllä-ihminen, tartuin, luin ja pidin.
Haastattelin Hyväristä sähköpostilla joulukuussa 2022 saadakseni kuulla runokokoelman taustoista.
Mistä Olduvain rotko sai alkunsa? Mitä halusit tällä runokokoelmalla käsitellä?
Kokoelma lähti liikkeelle venäläisestä modernismista, tarkemmin sanottuna akmeistien (kreikan akme = kärki tai huipentuma) ryhmästä, jonka tunnetuimmat edustajat olivat Osip Mandelštam ja Anna Ahmatova.
Ahmatovan puoliso Nikolai Gumiljov puhui akmeismin ohella adamismista, jolla hän tarkoitti maailman näkemistä uutena ja tuoreena, ikään kuin ensimmäisen ihmisen silmin. Gumiljov oli viehättynyt Afrikasta ja teki sinne useita matkoja, muun muassa Etiopiaan.
Aadamin kuva alkoi elää mielessäni rinnan Itä-Afrikan hautavajoamasta löytyneiden fossiilien kanssa ja niistä alkoivat runot vähitellen kuroutua esiin. Käsiteltävät aiheet ovat ihmisyys, mieheys, naiseus, rakkaus, syntymä, kuolema – perilyyrisiä, arkaaisia teemoja siis.
Miten kokoelma rakentui? Millaisen työn takana sen hauduttelu on ollut? Miten se päätyi julkaistuksi teokseksi?
Runoja kertyi vuosien varrella tipoittain. Monet olivat lähes kymmenen vuotta melkein valmiita, vain viimeistä säettä vailla. Vuonna 2017 aloin työstää runojani Tommi Parkon vetämässä julkaisseiden runoilijoiden ryhmässä, jossa saamani vertaispalaute auttoi minua viimeistelemään runot ja asettelemaan ne lopulta ehyen kokoelman muotoon. Kulttuurivihkot sitten tarjoutui kustantamaan sen, ja sain pojaltani luvan käyttää hänen öljyvärimaalaustaan kirjan kantena.
Mikä sinulle on runojen kirjoittamisessa helppoa, mikä vaikeaa?
Nautinnollisimpia ovat hetket, kun mielessä vilistävät kuvat löytävät kielellisen vastineensa ja asettuvat paikoilleen tiiviiksi muodoksi. Monesti tämän vaiheen tuotokset ovat vielä raakileita, jotka vaativat kuukausien, jopa vuosien veistämistä, hiomista ja kypsyttelyä. Vaikeinta on päättää, milloin runo on valmis eli saavuttanut pisteen, jolloin sitä ei voi enää muuttaa pilaamatta sitä.
Kokoelmaasi on kaadettu kaikenlaista ainesta raamatullisista alkumyyteistä nykyaikaan. Nautitko tällaisesta kirjallisten ja kulttuuristen viittausten rakentelusta, vai onko tämä jotain, mitä teksteihisi tulee kuin itsestään?
Runoilija kirjoittaa siitä, mikä häntä kiinnostaa ja mistä hän elää. Minua kiinnostavat myytit, uskonto, historia, ihmisen kohtalo. Runo voi lähteä liikkeelle vaikka Antero Vipusesta tai Beatlesin kappaleesta ja se alkaa tosiaan aivan kuin itsestään kerätä ympärilleen kerroksia kuin kierivä lumipallo.
Jos runoutta asettelee janalle kuvallisesta lausuttuun, mille kohtaa itse mielestäsi asetut? Missä haluaisit olla?
Haluaisin olla siinä pisteessä, jossa mainitut elementit ovat täydellisessä tasapainossa, jolloin runo toimii niin silmälle kuin korvalle. Runokirjoissa pidän erityisesti kirjainten väliin ja niiden ympärille jäävästä tyhjästä tilasta, jonka hiljaisuus saa painetut sanat soimaan sitäkin voimakkaammin. Toisaalta nautin myös siitä, kun runo liikuttaa ilmavirtaa kielellä, hampailla ja huulilla täristäen, huhuten ja naksautellen äänteitä sanoiksi ja lauseiksi.
Mitä jokaisen tulisi tietää Osip Mandelštamista?
Runoilijan leski Nadežda Mandelštam kertoi muistelmissaan, kuinka hänen miehensä runot syntyivät:
Runot saavat alkunsa näin(…) : aluksi on muotoutumaton ja sitten täsmällinen mutta vielä sanaton musikaalinen teema. Satuin usein näkemään, miten OM yritti vapautua melodiasta, hätistää sen pois… Hän ravisteli päätään aivan kuin melodian olisi voinut ravistaa ulos niin kuin kylvyssä korvaan menneen veden.
Mutta mikään ei tukahduttanut sitä – ei melu eikä radio eikä samasta huoneesta kuuluva puhe. (…) Jonakin hetkenä musikaalisen teeman ylitse alkoi tunkea sanoja, ja silloin huulet alkoivat liikahdella. Säveltäjän ja runoilijan työssä on luultavasti jotain yhteistä, ja sanojen ilmaantuminen on se kriittinen hetki, joka erottaa nämä kaksi luomisen muotoa toisistaan.
– Nadežda Mandelštam: Ihmisen toivo, suom. Esa Adrian.
Onko jotain, mitä haluaisit Kirjavinkkien lukijoille suositella juuri nyt?
Valkovenäläis-ukrainalaisen Nobel-kirjailija Svetlana Aleksijevitšin Neuvostoihmisen loppu auttaa länsimaista lukijaa ymmärtämään, mistä Neuvostoliitossa ja sen hajoamisessa oli ja on kyse. Suuressa myllyssä jauhautuvien pienten ihmisten kohtalot on kuvattu äärimmäisen koskettavasti, ja ne jäävät vaivaamaan mieltä pitkäksi aikaa.