Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Suomalaissyntyinen, Virossa ja Englannissa asunut kirjailija Aino Kallas, entinen kosmopoliitti, entinen juhlittu kaunotar ja kiihkeästi rakastanut ja rakastettu nainen, on toisen maailmansodan melskeiden jälkeen joutunut pakenemaan Ruotsiin tyttärensä Virven ja tämän lasten kanssa. Hän menettää paitsi kaksi kotimaataan myös kaksi lapsistaan; Laine kuolee sotilaiden harhaluotiin, Sulev tekee aatteellisen itsemurhan, koska ei halua Neuvostoliiton palvelukseen. Vieläpä Virve kuolee syöpään Ruotsissa ennen äitiään, joten kun Lembit-vauva on menehtynyt vasta muutaman päivän ikäisenä, ainoa Kallasten lapsista, joka elää vielä äitinsä jälkeenkin, on nuorimmainen Hillar, ja hänkin on muuttanut Lontooseen. Myös puoliso Oskar Kallas kuolee pari vuotta Tukholmaan muuton jälkeen. Voi sitä menetysten määrää!
Pakolainen kuvaa taitavasti ja herkällä otteella Kallaksen vanhuuden vuosia. Poissa on kaikki luksus, ja kirjailija asuu ilmeisen karussa asunnossa ja välillä yhtä karussa hoitokodissa. Ei ole paluuta Neuvosto-Viroon, mutta myöskään alkuperäinen kotimaa Suomi, jota tunnetusti pitää silmällä Neuvostoliiton valvontakomissio, ei halua tytärtään luokseen. Vielä Oskarin eläessä pariskunta anoi Suomen kansalaisuutta vaikutusvaltaisiin ystäviinsä vedoten, mutta ainoana tuloksena on ”kehotus poistua ripeästi maasta”. Niinpä Aino Kallas elelee väsyneenä ja katkeroituneenakin Ruotsissa, jossa hän ei sielläkään tunne olevansa tervetullut. Jollain lailla hän saa vierailtua sentään Hillarin luona Lontoossa, jossa tämä työskentelee BBC:n palveluksessa, mutta tämäkin matka tuo mieleen muinaisten diplomaattiaikojen loiston, josta ei ole enää mitään jäljellä.
Pakolainen on yksi parhaita vanhuuden kuvauksia, joita olen pitkiin aikoihin lukenut. Se kuvaa toisaalta omalaatuisella impressionistisella lauserakenteella Kallaksen tunteita ja ajatuksia, mutta toisaalta pettymyksen, katkeruuden ja surun kuvaus on mieltä pusertavan realistista. Kallaksen elämän suuret, suorastaan valtavat, vastakohtaisuudet tulevat hienovaraisesti ilmi, kun Suvi Ratinen kuvaa näennäisesti ohimennen hänen entistä elämäänsä Suomessa, Virossa ja Lontoossa. Ja entä ne suuret rakkaudet sitten! Juhan Luiga ja Jan Rozentãls, virolaiset kiihkeiden tunteiden kohteet, mainitaan kyllä, mutta jostain syystä, ilmeisesti hyvin tarkoituksellisesti, se keskeisin eli Eino Leino jätetään nimeltä mainitsemattomana ohimenevien lauseiden varaan:
Silloin oli toukokuu 1917, hän oli juuri palannut kotiin Tarttoon, oli ollut yli kaksi kuukautta Helsingissä, oli aloittanut uuden suhteen ja oli täynnä syyllisyyttä ja iloa.
Mutta nyt nuo kaikki suuret rakkaudet, mukaan lukien siis uskollinen Oskar, ovat poissa. Jäljellä on vain yksinäisyys.
Luin tämän kirjan suorastaan lumoutuneena, ja uskon, että sen vaikutus on samanlainen ainakin niille, jotka ovat tutustuneet Aino Kallaksen elämänvaiheisiin; tämän romaanin tapahtumat sijoittuvat pääosin Vaeltava vieraskirja -teoksen (1957) maisemiin, joten se kannattaa ehdottomasti lukea, jos Pakolainen puhutteli. Samoin tietenkin Kallaksen muutkin päiväkirjat! Niin, eikä tästä joukosta voi jättää pois tietenkään taitavan ja asiaansa tarkasti perehtyneen Suvi Ratisen muuta tuotantoa, vaikka se onkin aiheiltaan hyvin erilaista.
Kyllä maailmassa luettavaa riittää.
