Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Karhulla on erityinen asema pohjoisten kansojen uskomuksissa. Vanhat pyyntikulttuurit Pohjois-Amerikasta Siperiaan ovat kietoneet karhun ympärille valtaisat määrät erilaisia uskomuksia, rituaaleja ja myyttejä, joilla on eroistaan huolimatta myös hyvin paljon yhteistä. Monet kansat ovat uskoneet olevansa läheistä sukua karhulle, mikä on näkynyt siinä, miten metsän valtiasta on kohdeltu. Pyydetyn karhun kuolema ei ollut leikin asia, se vaati pyyntiyhteisöiltä erilaisia rituaaleja, joilla lepyteltiin eläintä ja pyrittiin saattamaan karhun sielu takaisin syntysijoilleen. Näin taattiin riistan saatavuus ja elämän jatkuvuus myös ihmisyhteisössä. Joillekin kansoille karhun tappaminen oli suoranainen tabu.
Pasi Klemettinen käy perusteellisessa kirjassaan läpi Pohjois-Amerikan intiaanien, Siperian kansojen, saamelaisten sekä suomalaisen korpikansan perinteitä ja uskomuksia, ja samalla pohditaan, mistä samankaltaiset uskomukset pohjimmiltaan johtuvat.
Ilmeinen kysymys on, mistä ajatus karhun ja ihmisen yhteisistä juurista on ylipäätään tullut. Klemettinen pohtii, että eräs syy on varmasti ollut tietynlaiset yhteiset fyysiset piirteet, kuten kyky pystyssä kävelyyn, eikä pohjoisilla kansoilla tietysti ollut tietoa muista lajeista, jotka muistuttaisivat ihmistä enemmän. Nyljetyn karhun ruho myös muistuttaa ihmiskehoa, mikä on tuskin innostanut ihmisiä karhun lihan syöntiin ja käsittelyyn.
Karhun elintavat myös yhdistettiin myyttisellä tasolla luonnon ikuiseen kiertokulkuun. Menihän karhu talveksi nukkumaan ja vaipui luonnon tavoin kuoleman kaltaiseen välitilaan. Karhun herääminen yhdistettiin kevääseen ja uuden elämän versoamiseen.
Klemettinen tuo hyvin kirjassaan esille erilaisten uskomusten kirjon. Pelkästään Pohjois-Amerikan alkuperäiskansoilla oli nähtävästi sadoittain erilaisia karhutansseja, joiden esittämisellä oli erilaisia tarkoituksia. Erityistä kiinnostusta kirjassa herättää erilaiset kansantarinat ihmisten ja karhujen kohtaamisista, ja monet näistä käsittelevät erityisesti naisen ja karhun kohtaamista.
Naisen ja karhun jännitteinen suhde tuntuukin olevan yksi asia, joista maantieteellisesti hyvin kaukaiset kansat olivat samaa mieltä. Joillekin kansoille naisten kuukautiset olivat riskitekijä, jolloin pyydettyyn karhuun ei tullut koskea ja joskus nainen ei saanut edes katsoa karhun ruhoa. Hantien peijaisperinteessä puolestaan heijastui käsitys naisten epäpuhtaudesta: karhun liha oli pyhää (ja osa miesten hallinnoimaa elämänpiiriä), ja siten sen liha oli sopimatonta epäpuhtaalle naiselle. Toisaalta, nainen liittyi karhuun miestä lähemmin siinä mielessä, että monet kansat kertoivat tarinoita naisen ja karhun välisestä seksuaalisesta liitosta.
Yleinen käsitys oli niin ikään se, että karhu ymmärsi ihmisten puhetta ja kuuli jo kaukaa jos siitä puhuttiin. Jotta karhu ei tietäisi ennalta ihmisen pyyntiaikeita, olivat erilaiset kiertoilmaukset tarpeen. Suomalaisilta ja karjalaisilta tällaisia nimityksiä löytyi muutama sata, ja itse asiassa jopa sana ”karhu” on alunperin tällainen kiertoilmaisu.
Kirjan lopussa annetaan vielä katsaus petovihan aikaan, jolloin karhu lopullisesti menetti asemansa pyhänä eläimenä. Ensimmäiset askeleet tähän suuntaan otettiin jo erä- ja kaskikulttuurin aikaan yhteiskunnan vähitellen kehittyessä kohti modernia hyötyajattelua. Luonto nähtiin vain resurssina, ja karjatalouden yleistyessä karhusta tuli monen ajattelussa lähinnä vahinkoeläin.
Toisaalta on paljon, mitä emme muinaissuomalaisten ajattelusta tiedä. Klemettinen muistuttaa, että kaikki tiedot, joita meillä on suomalaisten myyttisestä suhteesta karhuun, ovat ajalta, jolloin petoviha oli jo hyvin yleistä. Turkismetsästys kävi Suomessa hankalaksi ylimetsästyksen vuoksi jo niinkin varhain kuin 1500-luvun lopulla, jolloin karhun talviturkki oli kauppatavarana arvokas. Tapporahaa pedoista alettiin maksamaan vuodesta 1647 alkaen, ja 1800-luvulle tultaessa voidaan jo puhua suoranaisesta petovihasta: eläimet jotka pelkällä olemassaolollaan loukkasivat ihmisten sosiaalista järjestystä normeineen.
Karhu: Pohjoisten kansojen myyttejä ei loppujen lopuksi kerro paljoakaan karhusta, vaan ihmisen tavasta jäsentää suhdettaan luontoon, ja miten tunnepitoista se on aina ollut. Kun luonto nähtiin elävänä ja toimivana vastapuolena, sitä oli myös kohdeltava neuvotellen ja kunnioittaen. Moderni hyötyajattelu on sitä vastoin usein esitetty rationaalisena edistysaskeleena, mutta tunteisiin sekin on perustunut: pelkoon, hallinnanhaluun ja tarpeeseen alistaa ympäristö ahtaisiin ihmisnormeihin. Klemettisen matka ihmisen mielenmaisemaan on taatusti kiinnostava, suosittelen!