Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Metsäsaamelaiset ovat pitkään jääneet sekä tutkimuksessa että julkisessa keskustelussa vähemmälle huomiolle verrattuna tunturisaamelaisiin. Siinä missä tunturisaamelaisiin liitetty poronhoito on muodostunut eräänlaiseksi “saamelaisuuden symboliksi”, metsäsaamelaiset elivät hajautuneemmin metsien ja järvien äärellä harjoittaen metsästystä, kalastusta ja pienimuotoista poronhoitoa. Unohduksessa ei kuitenkaan ole kyse siitä, etteikö metsäsaamelaiset olisi olleet aikanaan merkittävä ryhmä. Ennen pohjoiseen keskittymistään heidän asuinseutunsa sijaitsivat lähes kaikkialla nykyisessä Suomessa. Heidän häviämisensä historiasta on pikemminkin seurausta ahtaista hallinnollisista ja kulttuurisista määrittelyistä.
Historiantutkija Maria Lähteenmäen perusteellinen kirja Arktisen kansan jäljillä keskittyy Sodankylän, Sompion ja Keminkylän yhteisöjen elämään, ja tarkalleen ottaen viiden Aska-sukuun avioituneen naisen kohtaloihin. Naiset eivät kuitenkaan nouse esiin lihaa ja verta olevina yksilöinä – siihen lähdeaineisto ei anna myöten. Sen sijaan he toimivat kiintopisteinä viiden sukupolven mittaiselle prosessille. Ajallisesti liikutaan noin kahdensadan vuoden aikajänteellä 1700-luvulta 1900-luvun alkuvuosikymmenille.
Näihin vuosiin mahtui paljon. Kun ensimmäinen päähenkilöistämme Maria Aikio Aska kuoli 1844, oli se symbolinen loppu kokonaiselle elämänmuodolle. Hänen sukupolvensa oli vielä elänyt keminsaamenkielisissä perheissä, perinteisen elinkeinon ja uskomusten parissa. Kristillinen kulttuuri alkoi kuitenkin tässä vaiheessa vallata alaa, eikä kovinkaan lempein keinoin.
Kruunun ajama siirtymä viljanviljelyyn ja leivän syöntiin oli erityisen raskas. Tilastoja katsomalla huomataan maanviljelyyn siirtymisen lisänneen kuolleisuutta ja miten siihen siirtyneillä oli heikompi yleiskunto kuin erätaloutta harjoittaneilla. He kärsivät enemmän puutostaudeista ja saivat myös helpommin tarttuvia tauteja kotieläimiltään. Jopa tavallisina satovuosina leivässä oli puolet olkia tai männyn nilaa, mikä kertoo jo paljon. Puheet pohjoisen väestön ”sivistämisestä” tuntuvatkin tässä valossa aika ontoilta.
Ikään kuin tässä ei olisi tarpeeksi, näinä aikoina elettiin pientä jääkautta, jolloin ilmastolliset olot olivat erityisen vaikeat. Lähteenmäki kirjoittaakin, että jälkikäteen on vaikea käsittää maa- ja karjatalouden levittämisintoa arktisille alueille. Kruunun ajama elinkeinoagitaatio näyttäytyykin enemmän ideologisena aluepolitiikkana kuin todellisena haluna parantaa keskisen Lapin elinoloja.
Metsäsaamelaisten siirtyminen uudistilallisiksi oli silti omalla tavallaan rationaalinen teko, sillä vain uudistilan haltijalla katsottiin olevan yksinoikeus syynättyihin alueisiin. Ilman merkintää maakirjoissa metsäsaamelaiset olisivat jääneet ulkopuolisiksi omilla maillaan. Tällä rakennemuutoksella oli kuitenkin myös paljon kauaskauntoisempia seurauksia: kruunun kirjatessa metsäsaamelaiset uudisasukkaiksi katosivat he vähemmistönä virallisista rekistereistä.
1800-luvulla fennomaanien nationalistinen ”yksi kieli – yksi kansa” -ajattelu jatkoi kohtalokasta kehitystä, sillä se vaikutti myös pohjoisen väestön määrittelyyn. Aivan kuten Suomen kansa typistettiin naiivisti yhtä kieltä puhuvaksi kansaksi, myös saamelaisryhmät supistettiin yhdeksi: etelästä käsin poronhoitajat määriteltiin ainoiksi todellisiksi saamelaisiksi.
Tässä tulee esiin yllättävä ero, sillä metsäsaamelaiset eivät eronneet porosaamelaisista vain elinkeinollisesti. Suurporotalous, tai porokapitalismi, edisti resurssien kerääntymistä yksilöille ja siten yhteisöllisen hierarkian ja valtakamppailun lisääntymistä. Metsäsaamelaisille metsästäjille kaikki oli perinteisesti yhteistä, eikä yhteisössä ollut samalla tavalla suuria hierarkioita tai statussymboleita. Eri saamelaisyhteisöjä erotti siten myös syvä maailmankuvallinen ero, vaikka rahatalouden vaikutukset tietysti levisivät viimeistään 1800-luvulla myös metsäsaamelaisten keskuuteen.
Tämä kehityskulku on kiinnostavaa luettavaa, sillä sen vaikutukset nykypäivään ovat niin ilmeiset. Kun vuonna 1973 neuvoteltiin ja päätettiin Saamenmaan etelärajasta Suomen puolella, jätettiin Kemin lapin lapinkylät eli historialliset metsäsaamelaisalueet sen ulkopuolelle. Vain poronhoidolla elävät tunturisaamelaiset olivat tämänkin päätöksen mukaan aitoja saamelaisia. Kaiken tämän seurauksena metsäsaamelaisten perintö on jäänyt epäselväksi: ei täysin kadonneeksi, mutta ei myöskään sellaiseksi, jonka olemassaolo olisi ollut yksiselitteisesti tunnustettu. Kirjassa väistämättä päädytäänkin identiteetin kysymykseen, ja miten häilyväinen käsite se oikeastaan on. Kuka ihme on ”aito” ja ”puhdas” saamelainen, varsinkin nykyisessä hybridisöityneessä maailmassa?
Kirjan suurimmat ansiot liittyvät kuitenkin tarkkaan tutkimustyöhön; lähdeluettelo on pitkä, ja aineistoa käsitellään huolellisesti ja vakuuttavasti. Metsäsaamelaisten arkinen elämä ja sen lukuisat haasteet tulevat kirjassa myös hyvin esiin. Erityisenä yllätyksenä tuli aikanaan niin suosittu lestadiolaisuus ja miten tämä uusherännäinen usko oli oikeastaan sekoitus metsäsaamelaisten esivanhempien vanhoja ja luterilaisten uusia uskonnon harjoittamisen tapoja. Voidaan jopa katsoa, että näin onnistuttiin kiertämään paikallisten pappien valta, ja luomaan uskomisen tapa, joka oli paikallisväestölle ominaisempi ja jota pystyi harjoittamaan ulkopuolisilta suojassa. Uusia näkökulma ja kiinnostavia yksityiskohtia tulikin kirjassa vastaan paljon.
Arktisen kansan jäljillä ei ainoastaan tee näkyväksi pitkään sivuun jäänyttä historiaa, vaan avaa samalla uusia näkökulmia nykyiseen pohjoisen identiteettipolitiikkaan. Kiinnostava kirja, suosittelen!