Pökerryttän hyvän Haudataan kuolleet, paikkaillaan elävät -teoksen jälkeen olen kohdistanut Maylis de Kerangaliin aina poikkeuksellisen kovat odotukset. Pettyä ei ole ikinä tarvinnut, eikä tarvitse nytkään: uusi romaani Jälkimaininkeja on erinomainen.
Keski-ikäinen pariisilaisnainen saa puhelun Le Havren poliisista: aallonmurtajalta on löytynyt tunnistamaton kuollut mies, joka saattaa jollakin tavalla liittyä naiseen. Nainen kutsutaan poliisin puheille seuraavaksi aamuksi. Vaikka hänellä ei ole tiettävästi mitään tekemistä väkivaltaisesti kuolleen vainajan kanssa, jotain käynnistyy hänen sisällään. Paluu lapsuuden ja nuoruuden kotikaupunkiin synnyttää muistojen ja takaumien myrskyn.
Maylis de Kerangalin kerronnan rytmi on hypnoottinen. Hyvin vähätapahtumaisen romaanin taustalle hän kasaa kerroksia menneisyydestä toisen maailmansodan tuhopommituksista teini-iän ensirakkauden muistoihin. Kirjan kertoja ikään kuin liukuu entiseen keskeltä harmaata ja sateista loppusyksyn päivää. Mutta niinhän mieli toimii joutohetkinä: ajatukset assosioituvat vapaasti jonnekin, eikä sitä voi täysin kontrolloida.
Kuten aiemmissakin de Kerangalin kirjoissa, myös Jälkimainingeissa huomio kiinnittyy de Kerangalin pikkutarkkaan työnteon ja ammattilaisuuden kuvauksiin. Maailmankuulu huippukokki Rick Stein kiinnitti eräässä matkailuohjelmassaan huomion siihen, kuinka ranskan kielen ammattia merkitsevä sana métier ei oikeastaan tarkoita työtä, vaan sitä, missä on mestari. Maylis de Kerangalin kerronnassa on paljon samaa: kuinka hän kuvaa kaivinkoneen kuljettajan työskentelyä, suuren laivan luotsausta satamaan, kuolinsyyn tutkijan toimintaa, miekkailukilpailuja, ääninäyttelijän studiosessiota. Huima tarkkuus ja keskittyminen herkkiin yksityiskohtiin on vaikuttavaa.
Jälkimaininkeja on rauhallinen, viipyilevä, tunnelmallinen teos. Kerta kaikkiaan kovin ranskalainen romaani, ja sekös ainakin minua miellyttää. Tämä oli vuoden parhaita kirjoja tähän mennessä. Kannattaa tutustua!






