Kari Valto ja Pajarit-sarja! Miten tykkään niistä kirjoista, niin se on kyllä aivan ihmeellistä. Nyt olen nauttinut tästä viimeisestä, joka on sarjan viides ja nimeltään Raudatar, pitkään ja nautiskellen. Joka ilta on ollut niin kiva mennä nukkumaan, kun se kirja on odottanut minua. Nyt se sitten loppui ja oli kyllä pikkasen hutera olo sen jälkeen, koska sellainen haikeus ja ikävä, että miten ne nyt siellä elää, kun en ole mukana seuraamassa…
Kaikki nämä Pajarit-sarjan kirjat ovat itsenäisiä osia ja kirjailija itsekin kirjoittaa niitä ”miten sattuu”, mutta silti pysyy hyvin kärryillä, missä mennään. Tässä kirjassa Emil ja Tilda Walto muuttavat lapsineen Elimäen Moisioon Lapinjärven Björnåsista. Björnåsissa Waltot ovat olleet rusthollin palveluksessa ja sieltä pois pääseminen ei olekaan ihan helppo juttu. Sinnikkäästi Emil ja Tilda kuitenkin haluavat talollisiksi ja monen mutkan jälkeen se lopulta onnistuukin ja niin on Pajarin tila Elimäen Moisiossa heidän.
Kauppaan kuitenkin sisältyy sellainen jännä juttu, että entisiä omistajia jää taloon ylläpitoon. Tässä kohtaa lukiessa alkoi jo paine nousta, että mitähän tästä oikein tulee. No, omat jännityksensä ja vielä mystiikalla maustettuna.
Kieltolaki on voimissaan ja sehän asettaa Emilin taas kauppamieheksi ja ihan yksin ei tarvitse olla, kun kyytiin hyppää tuttu kaveri. Miten näiden kanssa sitten voikin olla aina niin mukavaa. Poliisikin piipahtelee kylässä, kun asuu melkein naapurissa.
Kari Valto osaa tarinankerronnan niin vetävästi, että se ottaa heti valtoihinsa! Henkilökuvaus on sitä luokkaa, että jos ne vastaan tulisi, niin heti tuntisi. Heidän kanssa viihtyy kaiken aikaa ja siksi kirjan loppuminen on aina surku, koska ei voi sille mitään, että näitä tyyppejä tulee ikävä. Kun on kyse vielä siitä, että näissä tarinoissa on todellisuuspohja, niin onpa hauska kuvitella, kääntyilevätkö tämän kirjan henkilöt haudoissaan.
Jään odottamaan seuraavaa osaa, joka on jo luvattu!






