Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Tunnettu kirjallisuuskriitikko Harold Bloom muistutti, että etsi sellaista mikä tulee sinua lähelle, ja mikä puhuttelee sinua ikään kuin teillä olisi yksi ajan tyranniasta vapaa luonto: löydä ensin Shakespeare ja anna hänen löytää sinut. Aloittaa voit vaikka Othellosta.
Matti Rossi (1934–2017) ehti suomentaa nykykielelle William Shakespearen tuotantoa. Kirjoista kiinnostavin on Othello, johon esipuheen on kirjoittanut Hesarin pitkäaikainen teatteritoimittaja, Kirsikka Moring. Se on selkeä ja hyvä. Mutta onko tulkinta oikea?
Ehkä, mutta jokin mättää. Othello ei nimittäin ole paha, vaan olosuhteiden uhri. Analyysi on tutun feministinen. Moringin mielestään näytelmässä on miesten pyrkyrimaailma, jossa sankaruus on kaupan. Ja erikseen naisten todellisuus.
Desdemona kuuluu Shakespearen viattomien naisten kategorian puhdasmielisimpiin. Maurille oli saatava täydellinen vastapari. Othello näytelmänä on järkyttävä draama kahden ihmisen rakkauden mahdottomuudesta ja pahansisuisuudesta.
Shakespeare on koonnut maurin ympärille kahjon joukon sekopäitä ja huijareita, joista vaarallisimmat ovat myös myrkyllisemmät, Othellon suosioon lipeän kielensä ansiosta päässyt Jago ja ovela Cassio.
Othellon ensi-ilta oli vuonna 1604. Historia käänsi suuntaansa. Elisabethin valta vaihtui Jaakko I:sen herruuteen. Renessanssi vaihtui barokkiin. Teatterilla meni hyvin, yhteiskunta tarvitsi kommenttinsa, ja aikoinaan vankkureissa kiertäväksi rähjäseurueeksi syntynyt vapaa – väliin lainsuojatonkin – ryhmä sai Globe-teatterinsa.
Purkaukset ovat rajuja, kuten kateellisen Jagon:
Mutta jumaliste, hänet [Cassio] valittiin, ja vaikka minä komentajan nähden kunnostauduin Kyproksessa, Rodoksessa sekä muissa kristittyjen ja pakanoiden maissa, minut tilintarkastaja jätti vaille tulta. Ja niin helmitaulun herraa onnisti, kun pääsi Hänen Mauriutensa kenraaliksi, kun taas minut – Herra paratkoon! – nimitettiin maurin lipunkantajaksi.
1500–1600-luvun vaaralliset vuodet olivat Shakespearen tarkan luupin alla, kun hän kokosi ilmeisen ajankohtaisia mustasukkaisuuskosto- sekä kuningasdraamojaan. Othellosta on Orson Welles tehnyt parhaimman tulkinnan elokuvassaan.
Lopuksi näyttämölle jää kasa ruumiita, ihmisiä, jotka rakastivat. Liikaa. Moringin mukaan tarina auttaa tutkimaan ihmismielen haurautta, manipulaation helppoutta ja ennakoimaan itsekontrollin täydellistä pettämistä. Shakespearelainen sielunselitys, järkkymisen kuvat, ovat yhä totta.