Maanalaisesta käärmejunasta kertova Ouroboros-sarja on edennyt kolmanteen osaansa. Käärmejunasta on tullut kunnon ouroboros: juna on syönyt oman häntänsä. Voisiko junaa vihdoin ohjata, ettei se vain sinkoile ympäriinsä pimeissä maanalaisissa tunneleissa?
Sarjan aiempia kirjoja on luonnehtinut kova vauhti, vääjäämätön eteneminen ja tyhjäkäynnin välttäminen. Sama meno jatkuu Tulikäärmeessäkin. Seikkailu on kiivasta säntäilyä paikasta toiseen. Kirjassa tehdään edestakainen matka junan läpi, mutta Silja Sillanpää oikoo surutta: “Matka hyppijöiden vaunusta veturiin oli luonnollisesti yhtä pitkä kuin matka veturista hyppijöiden vaunuun. Paluu vei kuitenkin vähemmän aikaa, enkä aio käyttää siitä kertomiseen kovin montaa sanaa.”
Vauhdikas meno vetää kyllä puoleensa ja Pasi Pitkäsen värikäs kuvitus tekee tästäkin kirjasta yhtä näyttävän ilmestyksen kuin sarjan aikaisemmatkin osat ovat olleet. Junan hallintaa havittelevat katastrofaatit ovat yhä sopivasti pelottavia vihollisia ja yrittävät nyt aivopestä lapsia valtaansa. Pääseekö katastrofaattien johtaja Boa päättämään junan suunnan, vai onko hänen aikansa loppumassa?
Olin jostain jäänyt käsitykseen, että Ouroboros-sarja olisi trilogia. Kun katson tarkemmin, niin ei ole sanottu missään. Nähtäväksi siis jää, saako tarina vielä jatkoa. Kirjan loppu vie monia asioita päätökseensä, mutta jättää toisia asioita auki. Kyllä tästä vielä jatkoa irtoaisi. Sitä odotellessa!







