Kaarlo Arffman: Kristinuskon historia

Pontoksen provinssista kotoisin olevan rikkaan laivanvarustajan Markionin mielestä juutalaisten pyhien kirjoitusten Jumala oli eri olento kuin Jeesuksen ilmoittama Jumala. Kristittyjen omista kirjoituksista hän hyväksyi vain Luukkaan evankeliumin sekä muutamia Paavalin kirjeitä. Hän piti itseään Paavalin työn jatkajana: tämän ajama irrottautuminen juutalaisesta laista oli vietävä loppuun saakka. Kristittyjen oli ymmärrettävä, että kristinusko oli aivan muuta kuin juutalaisuus.

Kristinusko ei siis ole yksi vaan monta uskontoa.

Kohta lähestyvät Suomen evankelisluterilaisen kirkon luottamusmiesten vaalit, ja ennen sitä kaikkien ehdokkaiden olisi hyvä tietää kirkosta ja uskostaan enemmän. Sanotaan, että kun kirkossa on kirkkoherranvaalit, piru pääsee irti. Mutta kun luottamusmiehiä valitaan, ateistit ja poliitikot valtaavat ehdokaslistat. Kirkko on parhaimmillaan empaattinen ja auttavainen ja tekee diakoniatyötä köyhien keskuudessa. Pahimmillaan se on tiukkapipoisten lahkolaisten käsikassarana. Mutta miten se on syntynyt ja kasvanut? Se selviää parhaiten selkeästi kirjoitetusta Kaarlo Arffmanin kirjasta Kristinuskon historia, jota referoimme tässä esittelyssä lyhyesti seuraavaksi.

Keisari Trajanuksen (98–117) antaman ohjeen mukaan pelkkä kristityksi tunnustautuminen riitti kuolemantuomion perusteeksi. Kasteen ottaminen merkitsi siis kuolemanvaaraan antautumista. Viranomaiset eivät kuitenkaan yleensä puuttuneet seurakuntien toimintaan, koska he eivät halunneet turhia häiriöitä. Joskus joku yllyttäjä sai kansanjoukot ahdistelemaan kristittyjä. Paikalliset viranomaiset saattoivat myös vangita kristittyjen johtajia päästäkseen käsiksi seurakuntien omaisuuteen. Ristiriita imperiumin kanssa vaikutti seurakuntien jäsenten elämään.

Arffmanin lyhyet kappaleet ovat tiivistettyä tietoa ja auttavat painamaan tärkeimmät asiat mieleen. Hän esimerkiksi selittää heti aluksi, keitä alkukristityt olivat ja miten kristinusko syntyi. Nuo ovat kai meille kaikille tuttuja koulun uskonnontunnilta. Utuisempana mielissämme ovat varhaisten kristittyjen usko ja kirkon organisaation muodostuminen. Kristinuskon marttyyrivuodet päättyivät Konstantinus Suuren aikaan, jolloin kristinuskosta tuli Rooman valtionuskonta – tosin idässä eli Konstantinopolissa se sai itselleen keisarillisen varjon päälleen – ja kristillisiä seurakuntia alkoi syntyä kuin sieniä sateella imperiumin eri kaupungeissa.

Arffmanin mukaan Uuden testamentin kirjoituskokoelman synty viittasi siihen, että Jumalan ilmoituksen katsottiin päättyneen apostolien ja heidän oppilaidensa myötä. Sen jälkeen kirkon tehtävä oli vain apostolisen uskon säilyttäminen ja tulkitseminen. Kristinuskoon liittyi alussa paljon erilaisia käsityksiä omaavia agitaattoreita: taistelut puhdasoppisuudesta olivat rajua ja väkivaltaista.

Kristinusko syntyi, kun Jeesuksen oppilaat olivat vakuuttuneita Jeesuksen kuoleman jälkeen, että Jeesus eli. He uskoivat, että Jeesus oli profeettojen lupausten mukaisesti noussut kuolleista. Tutkijoiden mukaan käsitys Jeesuksen kuolemasta syntien sovituksena on kuitenkin kestämätön. Idean tästä on levittänyt tunnettu professori Heikki Räisänen, jonka mukaan toisin kuin luterilainen julistus antaa usein ymmärtää, syntiuhritulkinta ei ole koko Uuden Testamentin näkemys; niin kutsutuista synoptisista evankeliumeista, kuten Markuksen, Matteuksen ja Luukkaan, se puuttuu kokonaan.

Se, mitä muuta kristinusko on, selviää Arffmanin kirjasta: kristityt ovat olleet jo aikojen alusta hyvin ristiriitainen ja sekava kokoelma erilaisia ihmisiä, joilla on toisistaan poikkeavat tulkinnat siitä, mitä kristinusko on, ja mitä se ei ole. Esimerkiksi jopa tavalliselle kristitylle on epäselvää, kuka oli Markion, jonka näkemykset torjumalla katolinen kirkko säilytti Vanhan testamentin kirjoitukset pyhinä, ja liittyi samalla monen kristityn vastustuksesta huolimatta juutalaisten uskonnolliseen perintöön – katolisten mielestä Jumalan ilmoitus ei ollut hetkellinen, vaan pitkä tapahtuma.

Kirja on jaettu neljään osaan, joista selviää kuin selkokielellä pähkinänkuoressa millainen kristinuskon historia on: ”Tie roomalaisen maailman valtionuskoksi”, ”Katolinen Eurooppa nousee johtoon”, ”Läntinen kristikunta hajoaa” sekä ”Kristinusko modernissa maailmassa”. Kirjan ehdottomasti kiinnostavin ja evankelisluterilaisille lähes välttämätön luku on ”Katolinen Eurooppa nousee johtoon” ja sen alaluvut, joissa käydään läpi itäisen kirkon katastrofi, lännen uusi kristikunta, Bysantin kirkon kriisikaudet ja kukoistus, läntisen kristikunnan voimistuminen, paavi läntisen kristikunnan johtajana, kristittyjen pyhät sodat, katolisen kirkon hajaannus ja renessanssin uudet näkemykset. Yritys on hyvä ja ansaitsee kiitokset. Edellinen yritys oli Hal Kochin vuonna 1966 suomeksi ilmestynyt kirja Apostoleista atomiaikaan. Kirjaa on päivitetty noista ajoista.

Seurakuntien jäsenet kokoontuivat sunnuntaisin, juutalaisen viikon ensimmäisenä päivänä, koska Jeesus oli ylösnoussut sinä päivänä. Jo Apostolien teoissa (13:2) viitataan kokoontumisesta käytettyyn nimitykseen ”palvelus” (kreikaksi leiturgia, latinaksi liturgia). Siihen kuului juutalaisten pyhien kirjoitusten – nykyisen Vanhan testamentin – ja kristittyjen omien kirjoitusten lukemista ja selittämistä eli profetiaa, rukousta, laulua, yhteinen ateria (agape) ja eukaristian (ehtoollisen) vietto. Seurakunnille kehittyi ajan omat kokoontumisperinteensä. Ne poikkesivat toisistaan.

Tätä eivät kaikki hartaimmatkaan kristityt eivät tiedä. Tämä ei ole turhaa nippelitietoa, vaikka ensisilmäykseltä niin voisi luulla. Itse asiassa tässä on muutamalla virkkeellä kerrottuna koko kirjan sisältö. Se yrittää historian avulla selittää, miksi kristityt ovat niin jakaantuneita ja toisistaan erilaisia, vaikka sanoman pitäisi olla yksi ja sama. Herää kysymys, eikö silloin myös kuva Jeesuksesta pitäisi olla sama, ja samat tekstit sekä tavat osallistua pyhään ehtoolliseen olla myös samoja.

Näihin saamme vastauksia kirjaa lukiessamme: yhteinen kristikunnan alkuaikojen ihanne oli askeettinen elämä, huvituksista ja nautinnoista kieltäytyminen sekä seksistä pidättäytyminen.

Viime aikoina uutiset kansankirkkomme ympärillä ovat kertoneet nuorison palailevan kirkkoon näinä epävarmoina aikoina etsiäkseen sekä turvaa että rauhaa sieluilleen. Evenkelisluterilainen kirkko ja kristinusko eivät siis ole auringonlaskun asioita eivätkä vanhojen ihmisten menneen talven lumia, kuten on jo pitkään ennustettu. Myös koko ajan kasvanut maahanmuuttajien määrä ja heidän edustamansa islaminuskonto on ollut yhtenä syynä.

Mutta millainen on kristinusko? Kristityt itsekään eivät tunnu tietävän mihin uskovat. Vai uskovatko lainkaan: kristinusko vaikuttaa ulkopuolisen silmin enemmän ”silmänpalvomiselta” kuin uskonnolta.

Arffman on toista mieltä ja se näkyy hänen kirjastaan. Lukija saa vahvistusta uskolleen sekä roppakaupalla tietoa kristinuskon unohdetusta historiasta ja siitä, miten luterilainen tunnuskunta on muodostunut, tai mikä oli Lutherin tulkinta kristinuskosta ja miten anglikaaninen kirkko syntyi, ja edelleen, mikä oli katolisen kirkon reformi ja mitä on puhdasoppinen luterilaisuus.

Kirjassa vilkaistaan myös herätyskristillisyyden syntyyn ja uskon sekä tieteen uusiin törmäyskohtiin. Hyvät selitykset ovat myös niin sanotuista hereettisistä opeista, kuten juurineen kitketystä gnostilaisuudesta.

Gnostilaisuuden lähtökohdat olivat kristinuskon ulkopuolella. Välimeren maailmassa laajalle levinneen ajattelutavan mukaan ajattoman, muuttumattoman jumaluuden ja ajallisen, muuttuvan maailman välillä oli jyrkkä ero. Koska ihmisellä oli ikuista kaipaava sielu, hänen oli pyrittävä kohti jumaluutta. Vain oikea tieto (kreikaksi gnosis) pystyi auttamaan ihmistä. Sen avulla hän pystyi tunnistamaan sisimmissään olevan jumalallisen valon ”kipinän”, irrottautumaan pahasta näkyvästä maailmasta ka pääsemään jumaluuden yhteyteen.

Kirkko alkoi samalla manipuloida totuutta.

Kukaan ei tunnu tietävän, että sekä Pyhä Kolmiyhteys että Marian neitseellinen synnytys ovat syntyneet kirkolliskokouksissa äänestysten jälkeen, ja ovat siis ihmisten keksintöä. Eikä kukaan uskalla epäillä Markuksen evankeliumin sanoja Jeesuksen Kristuksen ylösnousemisesta, vaikka ulkopuolinen lukija näkee sielunsa silmin Jeesuksen Kristuksen historiallisen ruumiin mätänemässä muiden satojen joukossa joukkohaudassa samaan aikaan ristiinnaulittujen ruumiiden kanssa.

Yksi suurista ongelmista on kristittyjen hajanaisuus ja riitaisuus. Siitä huolimatta heillä voi olla erilaisia painotuksia ja eri tapoja palvella Jumalaa, mutta sanoma pitäisi olla sama rakkauden, armon ja anteeksiannon evankeliumin julistaminen. Näin ei kuitenkaan ole. Ääripäässä radikaalit julistavat Vuorisaarnan empatiaa ja toiset taas vihalla hallinneen Mooseksen julmia oppeja. Arffmanin mukaan eri kirkkokuntien on selitettävä itselleen, mitä historia heille merkitsee.

Eri kirkkoryhmien vastaukset tähän kysymykseen poikkeavat suuresti toisistaan (ja ovat ikuisuusongelma, mikä estää ekumeenisen yhteyden ja käytännöllisen yhteistyön kirkkojen välillä). Myös lännen kirkkojen kehityssuunnat ja katolisen kirkon haasteet nykypäivässä käsitellään kirjassa samoin, kuin moderni (luterilainen) kirkkoarkkitehtuuri, joka arkkitehtien mielestä on ollut aikoinaan edistyksellistä (silloin kun tuo sana oli vielä muodissa) ja hienoa, mutta mitä tänään kovasti karsastetaan, ja 1950-70-lukujen betonibrutalismin tökerömpiä töitä puretaan kovaa vauhtia.

Kirjassa on kuvitusta niukasti, mutta esimerkiksi tyrmistyttävän kalseasta betonibrutalismista on oman aikansa huippuarkkitehtien, Kaija ja Heikki Sirenin, suunnittelema Otaniemen ultramodernistinen kappeli Espoossa (1957): ”Seurakunta katsoo ikkunasta näkyvään luontoon. Kristinuskosta muistuttaa ainoastaan ulkona oleva suurikokoinen risti. Kirkkotila kuvastaa eurooppalaisen protestantismin irrottautumista perinteestä ja pelkistymistä kristinuskon keskeisempään sisältöön.”

Se, mikä tekee Arffmanin kirjasta erityisen kiinnostavan ja erikoisen, ovat lyhyet selitykset siitä, miten kristinusko kehittyi ympäristön muuttuessa ympärillä, esimerkiksi tyypistä nimeltä Montanus, joka eli 170-luvulla esiintyen Vähässä-Aasiassa Pyhän hengen uutena profeettana. Montanus puhui hurmostilassa ja pyrki elvyttämään tämän laantumassa olleen perinteen. Luulen, että Monty Pythonin Brianin elämä -elokuvan kuvaukset noista ajoista ovat ehkä osuvimmat ”rienaavuudestaan” huolimatta, hirteishuumoria hymyn ja naurun kera (hörhöjä nimittäin riitti).