Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Kenttäpiispa Johannes Björklund (1888–1962) kuvaa teoksessaan Suomalaisten ristiretki, miten Suomen puolustusvoimat olivat isänmaan ja uskonnon asialla. ”Meiltä riistetty isien hien ja veren pyhittämä maa on niiden toimesta nyt saatu takaisin ja Jumalan palvelemisen vapaus sille jälleen palautettu. Isänmaallisesti ja uskonnollisesti on rajojemme siirtäminen niiden luonnolliselle paikalleen oikein ja välttämätöntä.”
Papeista ei ole aina pidetty maassa, jossa hengellisen ja maallisen vallan välinen side on ollut poikkeuksellisen tiivistä jopa protestanttiseksi maaksi. Suomen historiassa pelko ja inho pappeja kohtaan kulminoituu kolmessa kansakuntaa koetelleessa kriisissä: nälkävuosissa 1860-luvulla, jolloin lihavat papit kiittelivät kirkoissa nälkään kuolevia siitä, etteivät he vaatineet viljaa rikkailta maanomistajilta, vuoden 1918 tapahtumien jälkeisessä valkoisessa Suomessa, jonka hirveydet papit siunasivat sekä jatkosodassa, josta papit puhuivat ristiretkenä.
Aikaisemmin pappeja on tutkittu propagandisteina. Jouni Tillin kirjassa mennään pintaa syvemmälle itse sanomaan. Tämä on hyvin kirjoitettu tietokirja, josta monen muun kannattaisi ottaa oppia jo siksi, että siinä lähdetään liikkeelle itse ongelmasta ilman turhia historiallisia löpinöitä, eikä väännetä rautalangasta mallia kertomalla sotien syttymisistä tai niiden seurauksista sivukaupalla. Tilli tarttuu suoraan härkää sarvista ja menee heti ensisivulta itse asiaan, joka on vieläkin osin vaiettu tabu.
Tillin tutkimuskohteena kirjassa on kristillinen retoriikka jatkosodassa ja miten saarna ja puhe toimivat sotapappien ja kirkon vallan välineinä poikkeusajan olosuhteissa. Kirjassa kerrotaan jatkosodan alla luterilaisten sotilaspastorien joutuneen pohtimaan tarkasti kantojaan sotaan. Viides käsky kielsi tappamisen, mutta voiko sota olla oikeutettu? Talvisodassa oli ollut kyse oikeutetusta puolustautumisesta, jatkosodassa Suomi hyökkäsi. Perustellakseen sodankäynnin papit alkoivat puhua pyhästä sodasta, ristiretkestä Itä-Karjalaan.
1940-luvun Suomessa uskonnollinen retoriikka oli useimmille tuttua, pappeja pidettiin arvossa ja heidän sanaansa kuunneltiin. Pappien puheissa sodan tarkoitus oli myös vastustaa antikristusta, bolševismia – sota oli hyvän ja pahan taistelua. Kun sodan suunta kääntyi, saarnatkin muuttuivat: tappiot johtuivat synnistä ja aluemenetykset olivat Jumalan rangaistus.
Kirjansa aluksi Tilli lainaa tunnetun papin, Voitto Viron (1914–1999), sotapäiväkirjoihinsa vuonna 1941 kirjoittamaa sielullista tuskaa sotimiseen. Tilli kirjoittaa, että tarttuminen aseisiin ei ollut puolustautumistakaan varten itsestään selvästi hyväksyttävää ja kysyy, mitä Jeesus tekisi. ”Tuo kysymys oli ainoa tapa ratkaista kristillisen etiikan ongelmia, koska kristittynä oleminen on nimenomaan Kristuksen seuraamista, kulkemista hengellisesti ja käytännöllisesti hänen askelissaan.” Vaatimus oli kova eikä onnistunut sotien aikaan, eikä oikein vieläkään.
Eikä epäily sopinut papille. Keskusteltuaan tunnetun IKL:läisen kansanedustajan, sotilaspastori Elias Simojoen (sitä kuuluisaa Simojoen pappissukua, josta tuli kasapäin konservatiivisia pappeja ja piispoja ja yksi arkkipiispakin) kanssa, Viro palautettiin varuskuntaan Niinisaloon. Viro kirjoitti sotapäiväkirjaansa rehellisesti tarkan huomion: ”Ei sellaista pappia hevin voinut lähettää rintamalle sotilaspapiksi, joka ei ollut selvillä siitä, onko kristityllä lupa puolustaa isänmaataan.”
Viro kuitenkin lähti mukaan, ihan kuten monet muutkin epäilevät papit ja ilmeisesti samasta syystä. He kokivat sen velvollisuudekseen ja olisivat kokeneet lähes rintamakarkuruudeksi koetusta kieltäytymisestä koko ikänsä häpeää, vaikka omatunto olisikin velvoittanut kieltäytymään aseista. Kesäkuun 25. päivä Saksan aloitettua hyökkäyksensä Neuvostoliittoon Viro kirjoitti päiväkirjaansa:
Voi olla vaikea tehtävä vakuuttaa miehiä tämän sodan oikeutuksesta – jos sota tulee. Miksi niin? Koska meidät pitäisi itse ensiksi vakuuttaa siitä. Tiedämme, että maallemme näyttää olevan eduksi nykyinen käänne, mutta onko se oikein, sitä ei ole yhtä helppo sanoa. Mitä Jeesus tekisi nyt? Kristityn pitää toimia lainkaan välittämättä seurauksista ja siitä, tekevätkö muut samoin.
Kristillinen valtio oli asettanut riman korkealle. Ihanteellisuus oli Ateenalaisten marssin tavoin kuolettavaa. Tilli kuvailee, millainen oli jatkosodan vaatima ihanteellinen suomalainen, uusi sotilas: ”Käytännössä ristiretkeläisenä oleminen tarkoitti, että isänmaan asian eteen ponnistelu, Suomen armeijan asepalvelus sekä kristityn hengellinen kamppailu yhdistyivät tavalla, jossa niitä oli erittäin hankala erottaa toisistaan. Suomalaisen sotilaan tuli suhtautua rooliinsa Suomen armeijassa samalla hartaudella ja velvollisuudella kuin kristitty suhtautuu Kristuksen seuraamiseen.”
Suomi siis tappoi venäläisiä kristinuskon nimeen hyvällä omallatunnolla palkintoa taivaasta odotellen, kuin ristiretkeläiset aikoinaan arabeja. Kristittynä oleminen ymmärrettiin taisteluna, ja sotilaana oleminen oli yhtä kuin Jumalan valtakunnan asian edistäminen. Tillin kirja on herkullista luettavaa ja hyvin kirjoitettu. Mutta se mikä vasta Suomen pyhä sota -kirjasta tekee erilaisen ja samalla poikkeuksellisen mielenkiintoisen, on kirjoittajan kyky tulkita kirkollisen ja maallisen retoriikan yhteyksiä ja lähes saumatonta käyttöä jatkosodan propagandassa.
Jumalan sota-asun pukeminen päälle viittaa hengelliseen yhteen hitsautumiseen niin, että suomalaissotilaista tuli Jumalan sotureita ja kirkosta äiti, samalla kun isänä toimi valtio, se 1920-luvulla muodostunut sinivalkoinen militaristinen ja kristillinen valkoinen Suomi, joka oli aikaisemmin kieltänyt yli puolen kansalaisen ihmis- ja järjestäytymisoikeudet samoihin kristillisiin tekopyhiin argumentteihin vedoten.
Jumalalle ei olisi korkeakirkollisten ja äärioikeistolaisten pappien mielestä kelvannutkaan todennäköisesti mikään muu kuin jumalallisiin hyveisiin sonnustautunut armeija. Kaikki papit eivät kuitenkaan olleet pahoja ja tämän propagandan levittäjiä. Tilli antaa tilaa myös sekä epäilylle että eri mieltä olleille tutkimalla toista puolta. Kaikki papit eivät julistaneet Suur-Suomen ylösnousemusta.
Nuori ja itsenäinen Suomi eli tuolloin vielä vanhaan malliin. Kristillisellä moraalilla oli vaikutusta niin ihmisiin kuin ihmistä muokkaaviin ja ohjaaviin instituutioihin. Suomen osallistuminen hyökkäykseen Neuvostoliittoa vastaan yhdessä kansallissosialistisen Saksan kanssa ei ollut helppo pala nieltäväksi ja selitettäväksi julkisesti kristilliseltä pohjalta, koska kristinusko ainakin periaatteessa kieltää tappamisen.
Toisaalta esimerkiksi Jeesuksen sanat ”Älkää luulko, että minä olen tullut tuomaan rauhaa maan päälle; en ole tullut tuomaan rauhan vaan miekan” on mahdollista tulkita hyvinkin sotaisasti. Suhtautumisessa virkavaltaan Jeesus toteaa kryptisesti, että keisarille on annettava, mikä keisarille kuuluu ja Jumalalle mikä on Jumalan.
Tillin antama esimerkki kuvaa kristinuskon moraalista venyvyyttä ja Paavalin tulkintoja, jota universalismin nimissä olivat oikopolkuja alkuperäisen Jeesuksen väitettyihin sanomiin. Papit tiesivät tämän samoin kuin sen, että tottelemattomuus esivaltaa vastaan oli kapinointia, sillä kaikki esivalta oli Paavalin sanoin peräisin Jumalalta. Toisaalta Paavali myös itse opetti, että kristityn ”täydellistyminen” tapahtui ”riisumalla vanhan ihmisen tekoinensa” ja seuraamalla Jeesusta.
Kirjassa käydään jatkuvaa kädenvääntöä aidon ja epäaidon kristillisen sanoman välisestä jännitteestä. Suomalaiset papit valitsivat käytännöllisen, mutta epäkristillisen etiikan Paavaliin luottaen, mutta samalla huonoa omaatuntoa jälkeenpäin potien, kuten filosofian professori Juha Tenkku. Hän luopui isiensä uskosta sodan aikana ja rupesi filosofiksi.
Miten kristityn – ja vieläpä papin – sitten tulisi toimia, kun esivalta käskee tappamaan? Voitto Viro ei paininut ongelman kanssa yksin. Hän kirjoitti päiväkirjaansa joulukuussa 1941, että oli merkillepantavaa, miten monet, jotka olivat asiaa ryhtyneet miettimään, olivat pitäneet sotaa epäkristillisenä, myös puolustautumista.
Ei ihme, että Suomi vilahti kansan tuella niin nopeasti Natoon. Ehkä jatkosodan ”pragmaattisella paavalilaisuudella” oli siinä jokin pieni merkityksensä jatkosodan pappien tapaan, jotka Tenkun ja Viron tapaan potivat osallisuudestaan lopun ikäänsä moraalista krapulaa ja yrittivät terapoida traumaansa. Siksi Tillin kirja on hyvä lukea uudelleenkin, se kun ei ole menettänyt ajankohtaisuuttaan. Papit ovat olleet taas hiljaa, kun Suomi on liittynyt läntisen sotilasliittoon.
Käsissäsi olevan kirjan aihe on juuri tämä: Miten Suomen luterilainen papisto perusteli ja tulkitsi jatkosotaa saarnoissaan, puheissaan, hautauskirjoituksissaan, lehtiartikkeleissaan sekä muissa teksteissään sodan eri vaiheissa.
Tulos on lisäkysymyksiä herättävää tulkintaa. Jo pelkät lopun lähteet ja viitteet kertovat omaa kieltään kirjoittajan valtaavasta urakasta, jonka hän on suorittanut kunnialla loppuun tutkimalla lähes kaiken aiheesta kirjoitetun.
Tillin kirjassaan esittämät kysymykset ovat edelleenkin paljastavan kovia ja ikäviä historiankin unohduksen takaa vastattavia, ne kun paljastavat paljon sekä sen ajan kristillis-isänmaallisesta tunkkaisuudesta että samalla myös enemmistön pappien äärioikeistolaisuudesta ja siitä, miksi kirkko alkoi sotien jälkeen pikkuhiljaa, mutta varmasti erkaantua suomalaisista siihen, mikä maallistunut tynkäkirkko se nykyisin on. Esimerkiksi Helsingissä jo paikoin alle puolet kuuluu kirkkoon ja naisenemmistöisestä papistosta alle puolet uskoo enää Raamatun Jumalaan.
Miksi Tilli on kirjoittanut kirjan? Ehkä siksi, että häntä yhdistää uudemman tutkijasukupolven pyrkimys nostaa esiin niitä tärkeitä, mutta valitettavan paitsioon jääneitä näkökulmia, jotka eivät ole aiemmin mahtuneet. Suomalaisia kiinnostavat sodat ja erityisesti talvi- ja jatkosota, joiden kohdalla ei ole vielä viimeistä sanaa sanottu ja kirjoitettu ylös. Tuleville uteliaille tutkijapolville löytyy kyllä lisää unohdettuja aarteita kaivettavaksi ja nämä kirjat myyvät edelleenkin hyvin.
Suomen pyhä sota perustuu Tillin väitöskirjaan ja valittiin Vuoden kristilliseksi kirjaksi vuonna 2014.