Marjaniemi kiinnosti minua, koska se kertoo kommuunista, ihmisistä jotka asuvat samassa talossa. Olisi vaikea kuvitella, että itse kykenisin moiseen. Tässä kirjassa talo sijaitsee Marjaniemessä ja on nimeltään Lempilä, ja siellä asuu kirjastolaisia.
Pienempi poliisi katsoo häntä ja näyttää miettivän, onko ”kirjastolaiset” jonkinlainen lahko tai kultti, kuten åkerblomilaiset tai Korpela-liike.
Kuuntelin Marjaniemen, kun olin metsässä ja konttasin puolukoiden perässä ja kaiken aikaa toivoin, ettei kirja loppuisi, aika vaan pysähtyisi niin, että kuuntelisin loputtomiin tätä ihanaa kirjaa ja keräisin puolukoita.
Kirjan henkilöt, kaikki ne, jotka asuvat Lempilässä, ovat niin mahtavan persoonallisia, kukin on omanlaisensa, mutta se lähimmäisenrakkaus ja ymmärtäväisyys on jotenkin niin hienoa, ettei ollenkaan ihmettele, miksi he haluavat asua kimpassa, vaikka ovat töissä samassa työpaikassa. Auvoisuutta ei silti riitä ihan loputtomiin, sillä naapurissa asuu Satans Daniel…
Lempilässä asuu Astrid, yksinhuoltaja ja hänen poikansa Ahma. Sitten Ville, erikoiskirjastovirkailija, jonka mies on Hakim. Kellarissa asuu Nelli. Muitakin siellä pörrää ja kaikki on melko lailla hyvin, kunnes talon omistaja Salome saapuu paikalle. Hänellä on painavaa asiaa ja menee tovi jos toinenkin, ennenkuin hän saa asiansa julki ja kirja päättyy!
Marjaniemi on yhdenpäivänromaani, jossa kerkiää tapahtumaan jos ja vaikka mitä. Miten voikin monta sattumaa osua yhdelle päivälle ja millaiset merkitykset kaikilla on.
Kirjan loputtua olin ihan niin kuin, että mitäs nyt? Just pääsin vauhtiin ja opin tuntemaan kaikki kirjan tyypit ja sen huikean huumorin, jota Siina Tiuraniemi viljelee kivasti vähän kuin sivulauseissa, joten ihan käsi sydämellä jään odottamaan jatkoa. On pakko tietää, miten näiden ihmisten elämä jatkuu!






