Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Yli 80-vuotiaan vasemmistodemarin Erkki Tuomiojan kirja Eino ja Mauno Pekkalasta on lajissaan yllättävä ja erikoinen kirja, koska se kuvaa työväenliikkeen jakautumisen historiallista mentaalisuutta ja kohtaloita kahden vaikutusvaltaisen veljeksen kautta sujuvan kynän siivittämänä, mutta! Tuomiojan kirja on tutkimus vasemmistodemareiden menneestä ja kadonneeksi julistetusta maailmasta, josta harvat tietävät mitään. Kommunistien ja demareiden väliin kun ei Suomessa ole mahtunut kunnolla koskaan kolmatta vaihtoehtoista linjaa, vaikka monet ovat niin toivoneet.
Kirjaa Pekkalan veljeksistä ja työväenliikkeen kahden valtasuuntauksen välisistä taisteluista voisi hyvin pitää Tuomiojan harjoituksena vasemmistososialidemokratian historiaa kertovia kirjoja varten. Sille voisi olla tilausta tänään, kun itse poliittinen suuntaus ei tunnu millään saavan jalansijaa SDP:n käytännön politiikassa, vaan pysyy hiljaa marginaalissa. Toista oli ennen. Silloin sodittiin kovassa melskeessä.
Tuomioja on tunnetun vasemmistoperheen kasvatti ja vasemmistodemari. Hän on herraskainen älykkö, joka korkeasta asemastaan huolimatta seisoo köyhien puolella poliittisella värikartalla, kuin Gracchi-veljekset Roomassa tai Kennedyt Yhdysvalloissa. Alkuun kirjaa lukiessa pitää huomioida tarkkaan Väinö Tanner, tuon ajan Paavo Lipponen, jonka ympärillä asioita tapahtui, ja johon monet riidat, mutta myös poliittiset menestykset 1920- ja 1930-luvuilla kulminoituivat. Tanner ottaa osumaa 42 kertaa, mutta ei uppoa.
Kirja on perinpohjainen ja alkaa Pekkalan veljesten urheilusankaruudesta, ankeista oloista ja perheen selviytymisestä sekä Pekkalan poikien kunnollisuuden ja hyvien suoritusten todistamisena. Jo ensi sivuilta huomaa, miten demareiden ongelma on ollut alusta lähtien suuri ”vallanhoukutus”, sillä samastuminen valtioon on syönyt lapset aina ennen kuin vallankumouskaan on edes ehtinyt syttyä. SDP on ollut aina vuodesta 1919 lähtien osaaville maalaisserkuille herrahissi pääkaupungin poliittisiin piireihin päästyään.
Monet 1920-luvun nuorista kääntyivät yliopistoissa kaikkialla maailmassa, myös Suomessa, demareiksi massoittain. Siksi SDP:n historia on myös vallan historiaa. Puolue pysyi yhtenäisenä vuoden 1919 maalisvaaleissa. Luvussa ”Sosialidemokratia jakaantuu” historiaa, ja varsinkin työväenliikkeen historiaa, tietävät huomaavat tutut nimet työväenjärjestöjen uudelleenrakentamisen vetoomuksen allekirjoittaneissa, joita kutsuttiin ”osuuskauppamiehiksi”, ja jotka muodostivat vuoden 1918 jälkeen SDP:n ytimen Tannerin johdolla.
Tämä onkin kirjan tärkein luku, ja oivallista poliittista historiaa selvittäessään taustoja sekä motiiveja. Tämä on myös syy, miksi kirja on tärkeä ja sisältää kiinnostavia tulkintoja ja aineistoja, jotka on nähty uudessa valossa. Kyllä Tuomioja osaa. Politiikkaa hän teki yksin, kuten juoksuakin. Yksintekeminen sopii hänelle hyvin, ja sitähän menneiden kaivelu ja kirjojen kirjoittelu aina on.
Kirjassa nousevat esiin tutut hahmot tovereineen. Niistä olemme saaneet lukea aikaisemminkin. Tuomiojan kiinnostus Eino Pekkalaan ei ole pelkästään tutkijan uteliaisuutta vaan johtuu siitä, että aihe on lähellä häntä. Eino Pekkalan puoliso oli Salme Pekkala, omaa sukua Murrik, eli Tuomiojan isoäidin Hella Wuolijoen sisko. Tuomioja on harvinainen tapaus tutkiessaan poliittista historiaa. Hän kirjoittaa hyvin, mutta jokin ei täsmää, sillä hän törmää usein jääviysongelmiin; monet hänen sukulaisensa kun ovat olleet mukana huippupolitiikassa.
Tuomiojan historiallisista kirjoista ensin tuli K. H. Wiikiä käsitellyt K. H. Wiik : Itsenäisyysmies ja internationalisti ja sitten Wuolijokea ja Salme Pekkalaa käsitellyt Häivähdys punaista : Hella Wuolijoki ja hänen sisarensa Salme Pekkala vallankumouksen palveluksessa. Ne ovat näyttö ”tuomiojalaisesta” historiankirjoituksesta, mutta myös oikeassa olemisen vaarallisesta halusta:
On olemassa toki kirjoittajia ja tutkijoitakin, jotka korvaavat aineiston puutteen sumeilemattomalla spekuloinnilla, jossa henkilöiden suuhun ja päähän laitetaan vapaasti sävellettyjä puheita ja ajatuksia. Tällaisella genrellä voi olla omat kirjalliset ansionsa, mutta minulle tai ylipäätään vakavasti otettavaan tutkimustyöhön se ei sovi.
Isänsä Sakari Tuomiojan hän mainitsee, vaikka isä on lähinnä sivustakatsoja, kuten sivulla 268. ”Ensimmäinen ehdokas uudeksi hallituksenmuodostajaksi oli Varjosen ja Leskisen tarjoama ja myös Kekkosen kannattama edistyspuolueeseen kuulunut Sakari Tuomioja, joka oli siirtynyt Paasikiven hallituksesta Suomen Pankin pääjohtajaksi…” No ei tämäkään ollut varsinaisesti muistelemista. Tuomiojasta välittyy tietoinen besserwisseri.
Lähteiden käyttö puhuu omaa kieltään. Pekkaloista ei ole juurikaan tietoja – ja mikä kummallista, Mauno Pekkalasta, entisestä pääministeristä, ei ole tehty aiemmin kunnollista elämäkertaa, joten Tuomioja kerää tiedot muualta, mikä herättää heti epäilyksen, ovatko tiedoista tehdyt johtopäätökset hänen omiaan ja toiseksi, ovatko ne syntyneet hänen aikaisemmista tutkimuksistaan ”sivutuotteina”? Omien kirjojen käyttö lähteinä ei ole kuitenkaan kielletty.
Silti jatkuva itsensä ja omien sukulaistensa ja läheistensä tutkiminen aiheuttaa moraalisen jääviysongelman, vaikka Tuomioja onkin suosittu ja oivaltava sekä näppärä kirjoittaja. Tässä on historiankirjoituksen yleinen muistelmakirjallisuudessa alkunsa saanut kompastuskivi, johon poliitikot ovat sortuneet. Jos eivät itse kirjoita, joku kiitollisuudenvelassa oleva sen kirjoittaa.
Yllättävän hyvin vasemmistososialismia on tutkittu lähteiden mukaan aiemmin, kuten Suomen vasemmistososialistien ja kommunistien propagandaa ja toimintaa Espanjan tasavallan hyväksi ja sosialistisen työväenpuolueen identiteettiä sekä SKDL:n sosialistien ideologista profiilia 1980-luvulla. 1900-luku oli sosialidemokratian vuosisata. Muissa pohjoismaissa demarit hallitsivat vuosikymmeniä. Suomessa oltiin altavastaajia. Johtuiko se vasemmiston hajanaisuudesta?
Huomionarvoista on kirjassa se, että Tuomioja antaa historiallisen arvon Tannerille, joka vuosi punavankileirien ylilääkäri Robert Tigerstedin salaisen raportin ruotsalaismedioille, minkä jälkeen punavankien ruoka-annoksia parannettiin. Tanner kulkee kirjassa sivussa, mutta silti riittävän näkyvissä ollakseen se pääministeri-puoluejohtaja, jona me tänään hänet tunnemme.
Pekkalat ovat jääneet turhaan muiden SDP:n vaikutusvaltaisten poliitikkojen varjoon ehkä siksi, että he eivät aina olleet voittajien puolella tai heidän maineensa joko mustattiin, tai he toimivat sellaisten asioiden parissa, joita ei haluta enää muistella. Siksi Tuomiojan kirja on tärkeä. Se on väylä asioihin, joista on seurannut jotain sellaista, jota emme oikein osaa hahmottaa.
Mutta on siinä myös jotain kummallista. Tuomioja, joka itsekin on tunnustanut olleensa puolilaiton informatööri on historioitsijana ollut kiinnostunut työväenliikkeen sisällä vaikuttaneista vakoojista, tai kuten heitä on kutsuttu joskus hoipertelijoista, myötäilijöistä ja sympatisoijista. Jäyhässä sinivalkoisessa maassa sellaiset on usein tuomittu maanpettureiksi. Peseekö Tuomioja heitä?
Jotain hän jättää kertomatta.
Vuonna 1927 Eino Pekkala valittiin kansanedustajaksi samaan aikaan Maunon kanssa. Hänet siepattiin eduskunnasta kesken perustuslakivaliokunnan kokouksen ja kyyditettiin Lapualle. Jatkosodan jälkeen Pekkala toimi ensin opetusministerinä ja sittemmin oikeusministerinä veljensä johtamassa hallituksessa.
Tässä eräs selitys Eino Pekkalan ajattelulle. Löytyykö siihen tarpeeksi syvällistä ja pitkälle menevää selitystä Tuomiojan kynästä, on jo ihan toinen juttu, sillä Tuomioja tuntuu faktoista huolimatta kirjoittavan automaattikirjoituksella sympatisoiden ja ymmärtäen aina erityisesti kuvaamiaan vasemmistolaisia itse vasemmistolaisena. Ei teksti silti alita rimaa vaan pysyy hyvin kuosissaan.
Tuomioja yrittää saada lukijan ymmärtämään ajankohdan syviä haavoja niin ihmisissä kuin politiikassakin, ja näyttämään Pekkalan veljekset myönteisemmässä valossa, kuin mitä he olivat toimiessaan politiikassa, ihan samalla tavalla vastavirtaan uiden, kuin heistä kirjoittava Tuomioja on itse urallaan tehnyt. Ehkä siksi kirja tuntuu hänen itse itselleen ja aatteelleen kirjoittamalta historialliselta oikeutuspuheenvuorolta. Vaikuttava se sellaisena onkin.
Mutta hyvässä seurassa hän on kasvanut ja osaavaksi poliitikoksi kovissa liemissä keitetty. Työväentutkimuksen tasokin on ollut korkea siitä lähtien, kun 1970-luvulla vähemmistödemarihallitus antoi rahat Kansanvaltuuskunnan historian kirjoittamiselle, ja Jaakko Paavolaisen Poliittiset väkivaltaisuudet Suomessa 1918 -kirja, joka aloitti työväenhistorian innostuksen, julkaistiin.
Tuomioja kuuluu tähän samanhenkisten älykködemareiden aaltoon, ja on saanut ilmeisesti hyviä neuvoja Helsingin yliopiston poliittisen historian emeritusprofessori Seppo Hentilältä, jonka Suomen sisällissodan kokemuksia ja niiden jälkiä käsittelevä Pitkät varjot : Muistamisen historia ja politiikka (2018) nimettiin vuoden tiedekirjaksi 2018, ja joka itsessään on loistava esimerkki tasokkaasta tutkimuksesta. Hentilä sai kirjastaan tiedonjulkistamisen valtionpalkinnon.
Tuomiojan tekstien yksi vahvuus on sekä terävä analyysi että laaja tietämys ja uusimman tutkimuksen käyttö. Kirjat ovat kokoaan suurempia ja merkitykseltään laajempia. Nyt hänen tarinansa kertoo aikoinaan kuuluisista, mutta nykyajan unohtamista veljeksistä, ja on samalla myös kokonaisen tarinan suomalaisesta työväenliikkeestä ja sen vaikeasta hajaannuksesta.
Jos jonkun demarihistoriakirjan haluaa lukea ottaakseen selville, millaisia vasemmistodemarit ovat olleet, se on tässä. Tuomiojan kirjailijanlaatu on sen verran osaavaa ja tarkkaan vihollistaan vyön alle iskevää, että kun nämä kohdat oppii erottamaan tekstistä, on käynyt läpi politiikan peruskoulun ensimmäisen läksyn: pahin vihollinen ei ole vastustaja vaan puoluetoveri.