Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Isonvihan aika 1700-luvun alussa oli nimensä mukaisesti hirvittävää Pohjan sodan ja venäläismiehityksen aikaa. Nopealiikkeiset kasakkaryhmät ratsastivat kuin mustina aaltoina läpi Suomen ryöstäen, raiskaten ja tappaen paikallisväestöä. Väkivalta oli systemaattista. Siihen kuului raakaa kidutusta, joukkosurmia ja lasten sieppaamista ihmisverona orjiksi Venäjälle tai joukkojen mukana kulkeviksi ”ryssänrengeiksi”. Kasakat rosvosivat kaiken irtaimen, tappoivat ja söivät karjan. He jättivät jälkeensä poltetun maan ja piiskatun kansan, jota ei puolustanut kukaan. Yksi eniten kärsineistä alueista oli Pohjois-Pohjanmaa, joka oli tsaarille tärkeä puskurivyöhyke Ruotsia vastaan. Suurin osa isonvihan uhreista oli Pohjois-Pohjanmaalta kotoisin, ja siellä väestötappio oli jopa noin neljäsosa alueen koko väestöstä.
Tähän maisemaan, Yli-Iin ja Oulun seudulle noin vuosina 1714–1717, asettuu Jenni Räinän Vaino ja luontevasti asettuukin. Räinän omat sukujuuret ulottuvat Iin Räinänperälle, joka myös kirjassa mainitaan. Vaino ei kuitenkaan kerro Jenni Räinän omista sukulaisista. Sen sijaan hän on hyödyntänyt arkistoista löytämiään muita isonvihan aikaisia henkilöitä ja rakentanut heidän ympärilleen kuvitteellisen tarinan, jota siten voisi luonnehtia myös biofiktioksi.
Vainoa katsotaan kolmen kertojan silmin. Ensinnä on Valpuri ”Vappu” Hansintytär, pienen torpan jalkapuoli esikoinen, joka pakenee kasakoita kahden veljensä kanssa. Toinen kertoja on pitäjän nimismies Gustaf Lillbäck, joka näkee valtansa murenevan, perheensä hajoavan ja talonsa tuhoutuvan Venäjän vallan alla. Silti hän ei pakene. Tarinan kolmannet silmät ovat nuoren Kustaa ”Kustu” Lillbäckin, joka on yksi kolmesta Venäjälle siepatuista nimismiehen pojista, joka palaa kasakoiden mukana takaisin kotiseudulleen.
Jokainen tarinan kertojista kohtaa vainolaisten terrorin omalla tavallaan, kaikki kuitenkin hyvin henkilökohtaisesti. Jokainen heistä löytää oman tapansa taistella, paeta tai edes jollain tavalla selviytyä. Jokainen heistä joutuu myös maksamaan vapaudestaan kovan hinnan.
Vaino on raaka ja raskas kirja. Koko ajan paetaan, pelätään ja palellaan. Kirjasta ei juuri onnen alhoa tai tyyntä tyventä löydy. Eikä pidäkään löytyä. Jos meidän esi-isämme ja -äitimme selvisivät noista ajoista joten kuten hengissä, meistä nykysuomalaisista pitää löytyä edes sen verran sisua, että pystymme lukemaan pari sataa kaunista ja siistiä sivua heidän kokemastaan kärsimyksestä. Että pysähtyisimme hetkeksi keskuslämmitetyissä taloissamme, miellyttävän värisen ja katkottoman sähkövalon alla mukavissa tuoleissamme löhöillen, vasemmalla kädellä herkkuja napostellen ja miettisimme, miten noissa oloissa selviäminen oli ylipäätään mahdollista. Ja muistaisimme, että Euroopassa eletään ihan samanlaisen vainon alla tänäkin päivänä.
Olisiko sinusta siihen, mitä Valpuri koki? Miten itse selviäisit useita päiviä tai viikkoja pitkässä hameessa ja paljain jaloin lumisohjoisessa metsässä ja riitteisillä soilla, ilman ruokaa ja puhdasta vettä, kasakat kintereilläsi, kompassina vain joku epämääräinen tieto siitä, että jossain edessäpäin, jonkun joen varrella on isän kertoman mukaan jonkinlainen piilopirtti, jossa ehkä olisit hetken turvassa?
Sen verran Räinä on tehnyt taustatyötä, kotiläksyjä ja faktantarkastusta, että uskoisin Vainon kuvauksen vastaavan niin hyvin todellisuutta kuin inhimillisesti on mahdollista. Hieno kirja, mutta eihän tätä nyt kenellekään voi suositella.
