Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Helmikuussa 2022 Venäläisen hyökkäyssodan alkaessa Danielle Leavitt oli juuri väittelemässä ukrainalaisesta historiasta. Pian hän onkin jo työskentelemässä vanhempiensa perustamassa Leavittin kansainvälisen kehityksen instituutissa ja erityisesti sen ”päiväkirjaprojektin” parissa. Kyseessä on yksinkertainen verkkoalusta, jota ukrainalaiset voivat käyttää omien sotakokemustensa päiväkirjamaiseen tallentamiseen.
Historijoitsijana Leavitt heti ymmärtää näiden kokemusten historiallisen merkityksen. Sotanarratiivissa korostuvat helposti yksiulotteiset tarinat sotasankareista ja avuttomista uhreista, mutta laajempaa näkökulmaa kansan ja yhteiskunnan kokemuksista on vaikeampi saavuttaa. Leavittin poikkeuksellinen pääsy päiväkirja-alustan teksteihin saa hänet kiinnostumaan erityisesti muutamista kirjoittajista, joihin hän ottaa yhteyttä ja joiden elämää hän alkaa seurata ja dokumentoida. Lopputuloksena on reportaasi, joka maalaa koskettavan ja moniäänisen kuvan sodan runtelemasta arjesta.
Kirjan seitsemän henkilöä edustavat siviilielämän erilaisia kokemuksia. Sodan syttyessä Anna on 18-vuotias poliisikadetti Luhanskissa, mutta elämä heittelee hänet lopulta varsin kauas alkuperäisista urasuunnitelmista. Maria on nuori äiti Mariupolissa, kun hänen aviomiehensä liittyy kaupungin puolustusjoukkoihin, ja Maria joutuu lopulta pakenemaan luhistuvasta kaupungista yksin pienen lapsensa kanssa. Polina puolestaan ei edes asu Ukrainassa. Menestynyttä uraa Yhdysvalloissa miehensä kanssa rakentava nainen hylkää kaiken ja tulee Ukrainaan auttamaan sotaponnisteluissa.
Tania pitää miehensä kanssa sikalaa Etelä-Ukrainassa ja venäläisten vallattua alueen he päättävät pakenemisen sijasta jäädä aloilleen, ja Yulia on käsitöistä innostunut perheenäiti, joka haavoittuu vakavasti ohjusiskussa. Miesten kertomuksia kirjasta löytyy kaksi. Keski-ikäinen Vitaly elää unelmaansa uuden kahvilansa kanssa, kun kuukauden päästä avajaisista venäläiset tankit vyöryvät kohti Kiovaa juuri sitä tietä pitkin, jolla kahvila on.
Volodomyrin tarina sen sijaan oikeasti eroaa muista, sillä se sijoittuu enimmäkseen menneisyyteen. Hän työskenteli Tšernobylin ydinvoimalassa vuosina 1978–1987, mutta miehen tarinan merkittävyys liittyy enemmän ukrainalaisen runoilijan Vasyl Stusin (1938–1985) postuumiin kohtaloon. Stusia pidetään yhtenä 1900-luvun merkittävimmistä ukrainalaisrunoilijoista, ja 2000-luvulla tästä ukrainan kielen puolustajasta on tullut suoranainen kansallinen symboli. Neuvostoliitossa vankileirille kuollut Stus olisi voinut jäädä unohduksiin, mutta Volodomyr oli avainasemassa hänen ja kahden muun toisinajattelijan ruumiiden noutamisessa ja uudelleenhautaamisessa Kiovaan 1989.
Sittemmin Volodomyr työskenteli hetken politiikassa, ennen kuin jatkoi kirjailijana ja nykyään perustamansa ukrainankielisen kustantamon johtajana. Hänen tarinan kautta päästään toisin sanoen tarkastelemaan Ukrainan kansallista heräämistä maan itsenäistymisen jälkeen.
Eri tarinoiden kautta avautuu ukrainalainen yhteiskunta lukuisine ristiriitoineen. Länsi-Ukrainaan asettuvan Marian on esimerkiksi vaikea sopeutua, sillä Itä-Ukraina on enimmäkseen venäjänkielinen, siinä missä maan länsiosissa ukrainan kieli on hallitseva. Myös ruokakulttuuri ja monet perinteet ovat erilaisia. Neuvostoliiton tekemät väestönsiirrot ja siitä seuranneet identiteettikysymykset on tuotu kirjassa esiin taitavasti, ja auttavat lukijaa ymmärtämään maan sisäistä todellisuutta.
Polinan tarina puolestaan kiinnostaa, koska sen kautta saadaan katsaus ukrainalaiseen kansalaisyhteiskuntaan. Ukrainassa toimii tietysti isoja avustusjärjestöjä, mutta paljon on yksityishenkilöiden pikkuorganisaatioiden varassa, sillä ne voivat toimia epävirallisesti ja byrokratiaa kiertäen, mitä isommat toimijat eivät voi tehdä. Ihmiset esimerkiksi saattavat ajaa Puolaan hakemaan tarvikkeita ja viedä ne takaisin rajan yli ilmoittamatta asiasta sen kummemmin viranomaisille. Tämä sallii tarvikkeiden viennin rintamalle mahdollisimman nopeasti.
Pidän kovasti tällaisesta kerronnallisesta tietokirjallisuudesta, kirjan henkilökohtainen lähestymistapa ei salli yksilöiden vain katoavan tilastojen jalkoihin. Toki tässä lähestymistavassa on omat ongelmansa, erityisesti edustavuuden kanssa. On selvää, että monenlaiset näkökulmat jäävät väistämättä kirjan ulkopuolelle.
Se mikä tässä kirjassa jää tietysti häiritsemään, on se että tarinat jäävät kesken, kirjahan käsittelee vain Ukrainan sodan ensimmäistä vuotta. Onko Azovstalin tehtaalla taistellut Marian mies yhä elossa, kenties sotavankina? Miksi Annan Ukrainan armeijaan liittyneet vanhemmat eivät ole häneen enää yhteydessä? Ovatko kirjan henkilöistä kaikki enää elossa? Kysymyksiä riittää. Yhteen uutiseen törmäsin aivan vahingossa: Volodomyrin kustantamo ja varasto tuhoutuivat ohjusiskussa kesäkuussa 2025.
Keskeneräisyydestään ja synkästä nykyhetkestään huolimatta By The Second Spring on ennen kaikkea empaattinen katsaus Ukrainan sotaan ruohonjuuritasolla.