Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Kaikkein pimeimmällä hetkellä toimittajalla on vain yksi tehtävä: dokumentoida kaikki se, mitä on tapahtunut… Ettei historiaa tarvitsisi myöhemmin vääristellä ja kertoa valheita siitä, mitä ihmiset ovat nähneet omin silmin.
– Katerina Gordeeva
Paljon on tapahtunut sitten helmikuun 24. päivän 2022, kun Venäjä aloitti Ukrainan valloituksen. Lukemattomat elämät on myllätty aivan uuteen uskoon; ihmisiä on lähtenyt pakolaisiksi, ystäviä ja perheenjäseniä on surmattu, ihmisiä hävinnyt ties minne. Ukrainalaisilla on käsissään jotain mitä ei voi ymmärtää: loputon viha, suru ja kysymys miksi näin tapahtui?
Palkittu toimittaja Katerina Gordeeva yrittää ymmärtää tätä tavallisten ihmisten – sodan uhrien – näkökulmaa, vaikka lähtökohta haastatteluille onkin kivulias. Gordeeva on itse venäläinen ja siten monille ukrainalaisille punainen vaate, minkä huomaa monista kirjan haastatteluista selvästi. Häneen ei niinkään suhtauduta henkilökohtaisella tasolla vihamielisesti, mutta venäläisten kollektiivinen vastuu on monille ukrainalaisille tosiasia.
Gordeeva ei esitä tähän vastaväitteitä, hän antaa ihmisten puhua suunsa puhtaaksi ja kirjan 24 kertomuksessa tuleekin esille koko inhimillisten tunteiden kirjo. Mitään onnellisia kertomuksia ei mukana tietysti ole, vaikka jotkin haastateltavista suhtautuvatkin tapahtumiin hämmästyttävällä stoalaisuudella. Karmeimmissa kertomuksissa tapahtuu pahin mahdollinen, kun ympäriltä kuolevat kaikki ja jäljelle jää vain kertoja itse.
Olen nähnyt ihmisiä, jotka heti aseen käsiinsä saatuaan menettävät kaiken inhimillisyytensä. Kaikki omatunto ja sääli katoavat. Muutos tapahtuu hyvin nopeasti….Se on pelottavaa. Mutta olen nähnyt muutakin. Suostuin tähän hastatteluun kertoakseni siitä.
– Ljuda, pakolaisena Berliinissä
Erityisen mieleenjäävä kertomus oli Donetskissa eläneen Ženjan kertomus, sillä kertomuksessa käy ilmi miten vuodesta 2013 lähtien alkanut informaatiovaikuttaminen alkoi jakaa Itä-Ukrainan kansaa ja levittää ajatusta “venäläisestä maailmasta”, jota tuli suojella hinnalla millä hyvänsä. Eräs toinen haastateltava puolestaan ihmettelee miten nyt kun hänen kotikylästään on tullut osa Venäjää, voi Venäjä puolustaa hyökkäystä mukamas väitteellä, että he ovat tulossa suojelemaan näitä “venäläisiä”.
Entä miten venäläiset suhtautuvat asiaan? Heitä kuullaan kirjassa vähemmän, mutta eräs mielenkiintoinen ihmiskohtalo jäi mieleen. Irina on kenties hyvä esimerkki kansalaisesta, joka ei ole halunnut mitenkään puuttua politiikkaan tai miettiä Venäjän sotapolitiikkaa, eli “miesten asioita”. Passiivisuus kostautuu, kun Irinan oma poika lähetetään rintamalle ja käy selväksi, että politiikalla on hyvin konkreettisia vaikutuksia kansalaisten elämään vaikka miten itse haluaisi olla miettimättä asioita. Irinan poliittinen herääminen on sinänsä kiinnostavaa luettavaa, vaikka hän ei taidakaan tässä mielessä edustaa venäläistä enemmistöä.
Kävin kaikkialla: Donbasissa, Mariupolissa, ja Myrnyissa, Makivkassa, Kupjanskissa ja Bahmutissa. Olin keskellä pommituksia ja ammuntaa. He, jotka lähettivät lapsemme sinne, he, jotka esittävät, että mitään ei ole tapahtunut, olisi pitänyt lähettää sinne. Minä menin sinne itse.
– Irina, sodassa kadonnutta poikaansa etsivä venäläinen äiti
Goordeva haastattelee pakolaiseksi lähteneitä ihmisiä ympäri Eurooppaa ja Venäjää. Kiinnostavaa kirjassa on haastateltavien lisäksi myös ne enimmäkseen näkymättömät vapaaehtoiset, joiden ansiota on, että pakolaiset pääsevät edes jotenkin elämässä eteenpäin. Gordeevan italialainen tuttava on yksi heistä: hän majoittaa kotiinsa kolme ukrainalaisnaista lapsineen, mutta tilanne ei ole niin helppo kuin avunantajat haluaisivat ajatella. Paikallisille italialaisille tärkeintä on, että ukrainalaiset menevät nopeasti elämässä eteenpäin, opettelevat paikallisen kielen ja menevät töihin. Pakolaisilta se on paljon vaadittu ja liian nopeasti, ihmisen identiteetti ei vaihdu kuin nappia painamalla. Naisille heidän elämänsä on edelleen Ukrainassa, vaikka pois lähtemiselle ei ollut vaihtoehtoa. Kirjassa tulee hyvin ilmi miten monimutkaisia tilanteita ja tunteita sodan kokeneet joutuvat käymään läpi.
Sodan viemät elämät : Kohtaloita Ukrainasta on rankaa mutta tarpeellista luettavaa. Gordeevan dialogipainotteinen teksti on tyylillisenä ratkaisuna kiinnostava ja ennen kaikkea miellyttävää lukea. Kirjan lukikin raskaasta aiheesta huolimatta hujauksessa. Ukrainalaisten kokemuksista kiinnostuneille kirja onkin ehdotonta luettavaa.