Eero Marttinen: Hiljaisen hymyn mies : Veikko Huovisen elämä

Osta kirja itsellesi

Mutta missä on Kalle Päätalo (1919-2000)? Saman ikäluokan miehiä samoilta suunnilta ja samalta alalta – metsänhoitaja / savottajätkä, metsissä rypeneitä samoilta suunnilta? Kuuluu ensimmäinen kysymys, kun kirjan kannet kiinni panen. Ei sanaakaan kollegasta! Muista kyllä. Marttinen sentään on molempien ystävä, molemmista paljon kirjoittanut. Eli epäilys herää, että Eero Marttinen on sensuroinut aika tavalla Veikon kaveripuheita, silotellut ja siistinyt joskus äkeän miehen mielipiteitä, eikä siis kerro koko totuutta Veikko Huovisen (1927-2009) olemisesta. Löytyisikö totuus sitten Huovisen omasta elämäkerrasta: Muina miehinä – kirjailijan muistelmia. WSOY 2001. Se on vielä lukematta. Tai täältä: Panu Rajala: Hiljainen humoristi. WSOY 2012.

Toisaalta ymmärtää ettei Huovinen, vähäsanaisuuden mestari, välttämättä tuhansien sanojen Päätaloa voinut arvostaa. Mutta että ei edes maininnan arvoinen! Sentään Paasilinnoista Veikko kertoo vähemmän pitävänsä: toinen on osakopio hänestä ja toinen liian huumoriton. Haanpää käy, myös Kianto, mutta etelän kirjapiirit eivät senkään takia, koska ne hyljeksivät syrjä-Suomessa asuvia kirjailijoita. Veikko on heille vain joku tuollainen varma ”kolmen painoksen hanttimies”.

Masennus iskee ajoittain syrjään vetäytyvää vähemmän seurallista miestä; sitä kun ei oikeasti voi asioihin vaikuttaa. Muurahainen mikä muurahainen on ihminen!

Marttinen käy läpi koko Huovisen tuotannon pitkälti omien julkaistujen lehtijuttujensa ja haastattelujensa sekä vähitellen syntyneen kaveri-/ ystäväkeskustelujen kautta. Kyllä sieltä Huovisen ajatusmaailma, jos luonnekin, esiin kaivautuu: konservatiivi mikä konservatiivi, myös pasifisti, jonka Rauhanpiippu-’sotaromaani’ on minusta yliveto. Huovisen pasifismi on muuten tämänlaatuinen:

Haastattelijoille olen tähdentänyt sitä, että olen sen sortin pasifisti, että vihaan suurvaltojen asevarustelua ja röyhkeyttä. Mielestäni Suomella on saanut ja saa olla melkoiset puolustusvoimat.

Monenlaista känää ja kahnausta ehti Huovinen kokea pitkällä urallaan, joista Suomen Kuvalehden Liimataisen tuomio Rasvamaksan naisensyöntinovellista tuntui luissa ja ytimissä, koska kaiken takana oli Kekkonen, ’itseviisas ukon saatana’. No, sapekas vastaus lähti lehteen.

Eikähän Huovinen mitään novelleja kirjoittanut, vaan hän nimitti niitä lyhyiksi erikoisiksi taikka little-jutuiksi. Kaikkiaan noita lyhyitä erikoisia syntyi parisataa pitempien kirjojen myötä. Olivatko nuo pitemmät kirjatkaan sitten tavanomaisia romaaneja? Sopii kysyä, kun Veitikkaa, Joe-setää, Kasinomies Tomia lukee. Havukka-ahon ajattelija, 1952 – ilmestyi esikois-Hirri-kokoelman, 1950, jälkeen – toisena kirjana, ja sekös kuitenkin on romaani, joka ei hevillä Suomen kansalta unohdu.

Vuonna 2007 tuli julki Veikon viimeinen kirja, joka ei todellakaan ollut uran eikä Huovisen kirjailijalaadun kuva: Pojan kuolema – suuri järkytys oman Pekka-pojan katoamisesta ja hukkumisesta tai hukuttautumisesta Kiimasjärveen.

Lopputulemaksi jäljennettäköön kirjailijan oma kuva allekirjoituksella ’Kunnian ja omantunnon kautta / Veikko Huovinen / kirjailija, professori’:

Olen aina tajunnut ristiriidan todellisen henkilöni ja juttujeni välillä. Tuotantoni näyttäisi olevan ärhäkkää ja osin sumeilematonta tekstiä, leikillistä ja hyökkäävääkin, vaikka minä itse näen itseni ujona ja arkana, syrjäänvetäytyjänä, varsin sovinnollisena (!) ja ulkonaisesti harmaana poroporvarina.

Tuohon uskottakoon. Tuohon sitaattiin lopettaa Marttinen Hiljaisen hymyn mies -kirjoituskoontansa, joka luetuttaa kyllä, vaikka paljon vanhojen lehtijuttujen kertausta sisältääkin.

hikkaj

SARVilainen - myös lukiessa. Opettaja - ollut. Kieli kaikki kaikessa - suomen kieli. Ei oo Kilven voittanutta - Volterin eikä Eevankaan. Kotiblogipottu. Kaikki vinkit »

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.