Juho Saari: Huono-osaiset : Elämän edellytykset yhteiskunnan pohjalla

Huono-osaiset

Osta kirja itsellesi

Juho Saaren Huono-osaiset : Elämän edellytykset yhteiskunnan pohjalla on akateeminen tietokirja, joka pyrkii kertomaan, miten yhteiskunnan pohjalla eläviä tutkitaan ja mitä heistä on havaittu.

Luulin alussa, että tämä oli perusteellinen tietokirja aiheesta, mutta kirja onkin rajattu tutkimaan suomalaisen yhteiskunnan kaikista syvimmässä kurjuudessa eläviä valkoisia kantasuomalaisia ja heidän olojaan.

Kirjassa ei siis analysoida yhteiskunnallisia tai taloudellisia seikkoja, jotka voisivat vaikuttaa köyhyyteen tai miten köyhyys korreloi rikollisuuden kanssa, eikä tässä kerrota ollenkaan maahanmuuttajista, jotka ovat joutuneet samoihin oloihin. Silti tässä oli hyödyllistä tietoa, jota en tiennyt koskien huono-osaisuuden tutkimista ja erilaisia ilmiöitä ja selityksiä joidenkin ihmisten kurjuuteen.

Saari käyttää selkeää ja helppoa kieltä, mutta silti aika kuivakkaa tieteellistä tekstiä tämä on. Erityisesti sosiologisten teorioiden läpikäyminen oli hirvittävän tylsää, mutta huono-osaisuuden ilmiön kuvaamiset olivat kirjan kiinnostavinta antia, erityisesti kun niihin oli vielä sekoitettu itse huono-osaisten omakohtaisia kertomuksia elämästään. Kirjailija pyrkii korostamaan kirjassaan, että luvut ja tilastot ovat oikeasti eläviä ihmisiä, joilla menee todella huonosti.

Kirjassa käsitellään enimmäkseen asunnottomia, joilla ei ole muita tuloja kuin pullojen keräys ja mahdolliset valtion avustukset, jotka onneksi saavuttavat suurimman osan ihmisistä. Silti tässä kirjassa esitellään sellaisia ihmiskohtaloita, joita luulisi tulevan vastaan itänaapurissa.

Suurin osa asunnottomista on mielenterveyspotilaita, alkoholisteja ja huumeriippuvaisia. Moni kasvoi hirvittävissä perheissä, joita vaivasivat samat ongelmat ja moni ei kyennyt pysymään koulutuspolulla, jolloin he putosivat yhteiskunnan pohjalle. Sieltä moni ei koskaan päässyt ulos.

Suurin osa ihmisistä onnistuu vasta keski-ikäisenä tai vanhempana saamaan asunnon kunnalta, jolloin he jotenkuten onnistuvat elämään normaalia elämää. Monien elämänvalinnat ja oma luonne karkottivat vähäiset perheenjäsenet ja ystävät pois, jolloin ihminen jää täysin yksin ja rahattomaksi.

Kirjaa lukiessa huomasi, miten etuoikeutettu on, kun ei tarvitse heti pyytää valtiolta apua, kun on perhe ja ystävät, jotka auttavat. Näillä ihmisillä ei ole ketään muuta kuin valtion virastot, jos sitäkään

Mielenkiintoisinta oli kuitenkin kirjan havainnot köyhyyden kokemuksesta ja siitä, miten yhteiskunta köyhyyteen suhtautuu. Esimerkiksi Saari nostaa esiin sen, että mitä tasa-arvoisempi yhteiskunta on, sitä valmiimpi se on luomaan järjestelmän, joka auttaa kaikista huono-onnisimpia ihmisiä.

Jo suhteellisen valmis tasa-arvoisuus selittää esimerkiksi, miksi Pohjoismaissa kehitettiin hyvinvointivaltio, kun taas Yhdysvalloissa koko idea, että yhteiskunnan pitäisi rahoittaa sosiaalista turvaverkkoa, on suuri kauhistus.

Toinen havainto olikin, että mitä jyrkempi epätasa-arvoisuus yhteiskunnassa on, sitä vaikeampi eri yhteiskuntaluokkien on tuntea empaattisuutta kaikista köyhempiä kohtaan ja näin heidän valmiutensa henkilökohtaisesti auttaa köyhempiä tai edes tukea aloitteita, jotka parantaisivat näiden oloja, pienentyy.

Siispä kaikki ne amerikkalaisten radikaalioikeistolaisten puheet siitä, että jos valtion avustukset poistetaan, yksityisten ihmisten hyväntekeväisyys tulee kasvamaan, ovat täyttä pötyä. Samalla tämä havainto selittää, miksi köyhät ihmiset ovat ne, jotka eniten auttavat toisia köyhiä.

Samalla kirjassa analysoitiin huono-osaisten omia kokemuksia. Suurin osa asunnottomista piti tilanteensa kurjistumista omana syynään. Suurin syy olikin päihteiden kulutus. Samalla kirjassa havaittiin, että mitä köyhempi on, sitä vähemmän ihmisellä on varaa tehdä virheitä.

Suurin osa asunnottomista kasvoi köyhissä tai alemman keskiluokan perheissä, joissa vanhemmilla oli psykologisia tai huumausaineisiin liittyviä ongelmia. Tämä jo loi huonot edellytykset lapsen kasvulle, jolloin yksikin virhe, kuten kännissä sattunut onnettomuus tai koulusta reputtaminen voi pilata koko elämän, koska yksi huono valinta voi johtaa huonojen valintojen ketjuksi, joissa omin voimin ylösnousemisen mahdollisuudet pienenevät.

Monet asunnottomista olivatkin kertoneet todella surullisia tarinoita siitä, miten elämä vain meni teini-iästä lähtien päin helvettiä.

Saari kutsuu tätä ”ongelmien kasautumiseksi”. On olemassa tietynlainen luokkajako ihmisten sekoilussa. Rikas lapsi voi vetää vaikka kuinka paljon huumeita ja joutua onnettomuuteen, jossa saa ruumiillisen vamman ja silti välttyä joutumasta velkakierteeseen tai työttömäksi, koska tällä on ydinperhe, jolla on varaa huolehtia lapsesta ja panostaa tämän parantumiseen, koulutukseen ja työelämän kontaktien luomiseen, kun taas köyhällä ei joskus ole edes kunnolla vanhempia elämässään.

Itsekin olen siitä jonkinlainen esimerkki. En ollut kovin hyvä lukiossa ja en neljään vuoteen päässyt yliopistoon oman huolimattomuuteni takia ja sain töitä vain satunnaisesti. Koska kasvoin keskiluokkaisessa ydinperheessä, vanhempani auttoivat minua ja kannustivat yrittämään, kunnes pääsin yliopistoon.

Jos olisin syntynyt köyhässä yksinhuoltajaperheessä, jossa äitini kamppailisi alkoholismin kanssa, varmaankaan en kirjoittaisi tässä kirja-arviota akateemisesta teoksesta. Ja kun puhun ydinperheestä, niin en tarkoita vain perinteistä heteroperhettä, vaan sellaista, jossa on kaksi vanhempaa tai muita läheisiä tukihenkilöitä.

Tässä myöskin analysoidaan, miten köyhyyttä käsitellään julkisessa keskustelussa. Kirjailija nostaa esiin esimerkiksi sen, että sana ”syrjäytynyt” on 2000-luvun käsite, joka on hyvin nopeasti korvaamassa sanan ”köyhyys” poliittisessa keskustelussa.

”Syrjäytyneistä” puhuminen on tietoista politiikan kehystystä. 1980-luvulla Iso-Britanniassa havaittiin, että jos politiikassa puhuttiin ihmisten köyhyydestä, niin yhteiskunnan vaatimukset sitä kohtaan, että valtio tekisi rakenteellisia muutoksia köyhyyden vähentämiseksi kasvoivat.

Estääkseen tällaisten vaatimusten kasvua Thatcherin hallitus alkoi käyttää sanaa ”syrjäytyminen”, joka loi mielikuvan, että vain ”huonot” yksilöt olivat ajautumassa yhteiskunnan pohjaan, eikä valtiolla ollut mitään tekemistä heidän epäonnensa kanssa. Tämä selittääkin, miksi Suomessakin juuri kun hallitus tekee leikkauksia köyhiin, sanaa ”syrjäytyminen” on käytetty eniten.

Harmillisesti tämän kirjan aihe on niin rajattu, että tässä ei ole kovin suuria yhteiskunnallisia johtopäätöksiä huono-osaisuudesta. Kirjassa ei esimerkiksi kyseenalaisteta tai analysoida kovin syvällisesti Suomessa olevia köyhyyden vähentämisohjelmia ja muita etuuksia, vaan kerrotaan vain miten ne toimivat ja toimivatko ne hyvin.

Kirjailija valittaakin, miten hän halusi tehdä laajemman tutkimuksen, mutta kykyjä tai tilaa ei riittänyt. Et siis saa tästä kirjasta vastauksia siihen mikä taloudellinen järjestelmä on paras hoitamaan köyhyyttä tai muuta sellaista laaja-alaista. Tämä on enemmänkin toteamus 2010-luvun huono-osaisuudesta ja miten se koetaan sekä köyhän, että yhteiskunnan perspektiivistä. Teos on kuitenkin hyvä lähdeaineisto suomalaisesta huono-osaisuudesta.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.