Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Neil Postmanin Huvitamme itsemme hengiltä on klassikkoteos, johon tunnutaan nykyään viittaavan vähän kaikkialla. Ilmankos, sillä kirja tuntuu ajankohtaisemmalta nyt kuin julkaisuvuotenaan. Television tarjoama sisältö ei ollut mitään verrattuna siihen kuvatulvaan, joka nykyään täyttää arkemme somefeedeissä ja uutisvirroissa, ja tämän kuvavirran vaikutukset eivät ole ihan mitättömät nekään.
Huvitamme itsemme hengiltä julkaistiin 1985, vuonna jolloin liberaali demokratia näytti voivan hyvin, ja Orwellin ennustama dystopia 1984 vaikutti yhä kaukaisemmalta uhalta. Neil Postman näki kuitenkin synkkiä pilviä taivaanrannassa, mutta hänen huolensa ei kuitenkaan ollut Orwellin näkemys tulevaisuudesta, vaan visio jonka Aldous Huxley esitteli kirjassaan Uusi uljas maailma. Tässä maailmassa ihmisiä ei sorreta väkivalloin, koska se on oikeastaan tarpeetonta. Ihmiset menettävät ajattelu- ja arvostelukyvyn vapaaehtoisesti, koska he mielummin käyttävät aikansa loputtomaan viihteeseen kuin vaivalloisten asioiden miettimiseen. Tällaisessa maailmassa ei ole mitään tarvetta polttaa kirjoja, koska ei niitä kukaan kuitenkaan lue.
Miksi juuri lukemisen vähentyminen olisi niin kohtalokasta? Postmanin pääargumentti on lyhkäisyydessään tämä: eri informaatiomuodot eivät vain välitä tietoa eri tavalla, vaan eri ilmaisutapa myös muokkaa itse sisällön luonnetta. Kun painetun sanan merkitys vähenee, politiikan, uskonnon, koulutuksen ja kaikkien muiden julkisuuden alojen sisällön täytyy myös muuttua, ja tämä sisältö täytyy valaa uudestaan puitteisiin, jotka sopivat kuvalliseen ilmaisuun. Niinpä yhteiskunnan siirtyessä yhä enemmän kirjoitetusta sanasta kuvatodellisuuteen myös ajattelun rakenne muuttuu. Tämä on tuhoisampaa kuin voisi ensialkuun kuvitella.
Kirjan alkupuolella keskitytään erityisesti 1800-luvun Yhdysvaltain kulttuuriin, joka oli kirjallinen kulttuuri tavalla, joka on meille nykyään aivan vieras. Julkinen keskustelu rakentui kirjojen, sanomalehtien ja pamflettien ympärille, ja poliittiset puheetkin saattoivat kestää tunteja – ja yleisö silti kuunteli niitä tarkkaavaisesti. Lukeminen ei ollut vain sivistyneistön harrastus, vaan syvälle kansan keskuuteen juurtunut taito ja tapa jäsentää todellisuutta. Painettu sana vaati lukijalta keskittymistä, aikaa ja kykyä seurata pitkiä loogisia ketjuja, ja tämä muokkasi myös ajattelutapaa: ihmiset olivat harjaantuneita rakentamaan ja ymmärtämään pitkiä, monimutkaisia argumentteja.
Kontrasti nykymaailmaan on jyrkkä. Viihde on kaiken televisiossa käytävän keskustelun korkein ideologia. Riippumatta mitä esitetään ja mistä näkökulmasta, kaiken yllä vallitsee oletus, että perimmäinen tarkoitus on viihdyttää ja tuottaa nautintoa. Tämä näkyy vaikkapa televisioiduissa presidenttiehdokkaiden väittelyissä, joilla ei ole enää mitään yhteistä 1800-luvun vastineidensa kanssa. Tyypillinen kuvio on tämä: kumpikin ehdokas saa käyttää viisi minuuttia kertoakseen minkälaista hänen politiikkansa olisi tai ei olisi asian x tai y suhteen. Vastustaja sai sitten esittää yhden minuutin vastineen. Tähän varattu aika on tietysti aivan naurettava.
Tällaisessa väittelyssä kyse ei siis oikeastaan ole todisteiden esittämisestä, logiikasta tai monimutkaisten asioiden ymmärtämisestä, vaan vaikutuksen tekemisestä yleisöön. Kun mediassa pohditaan kumpi ehdokas pärjäsi paremmin, ei pohdita ehdokkaiden ajatuksia, vaan sitä esiintyivätkö he ”vakuuttavasti”. Toisin sanoen miltä he näyttivät, miten he keskittivät katseensa ja miten nokkelia sutkautuksia päästivät suustaan. Kyse on kuin nyrkkeilyottelusta, jossa keskeinen kysymys on se kuka iskee kenetkin kanveesiin. Yhteiskunnassa on yhä vaikeampaa vetää rajaa sen välille mikä on ja mikä ei ole viihdettä. Yhä useamman ammatin edustajan ei pidä niinkään murehtia sitä, täyttävätkö he ammattinsa vaatimukset, vaan ennen kaikkea täyttävätkö he hauskan esiintymisen vaatimukset, Postman kirjoittaa.
Erityisen yllättävä oli kuitenkin Postmanin huomiot kuinka kuvatodellisuuteen siirtyminen on muuttanut myös uskontoa. Tele-evankelistat ovat oivallisesti nimettyjä, sillä televisio todellakin määrittelee heidän sanomansa sisällön. Yhdysvaltain uskonnollisten tv- ja radioasemien liiton toiminnanjohtaja tiivistää televisiosaarnaajien kirjoittamattoman lain näin: Oman osuutensa yleisöstä voi saada vain tarjoamalla kansalle sitä, mitä se haluaa.
Kieltämättä aika erikoinen uskontunnustus. Postman toteaakin, että saat odottaa hyvin pitkään, jos haluat kuulla elektronisen saarnamiehen puhuvan siitä, miten vaikeaa rikkaan miehen on päästä taivaaseen. Voisi jopa väittää, että kristinusko on vakava ja vaativa uskonto ja kun sitä kaupataan ihmisille helppona ja viihteellisenä, se muuttuu aivan toisenlaiseksi uskonnoksi. Television yhteys juuri menestysteologiaan oli mielestäni merkillepantava huomio.
Yksi Postmanin terävimmistä huomioista koskee uutisten pirstoutumista, joka johtaa siihen, että menetämme käsityksemme siitä, mitä asioista perillä oleminen edes merkitsee. Tietämättömyys on nimittäin aina korjattavissa, mutta mitä voimme tehdä sitten kun pidämme tietämättömyyttä tietämisenä?
Median pirstoutuminen tarkoittaa sitä, että seuraamme kuvatulvaa, joka esittää todellisuuden irrallisina ja toisistaan erottamattomina palasina sen sijaan, että asioille annettaisiin konteksti ja syy-seuraussuhteet. Katsojalle ei synny hierarkiaa siitä, mikä asia on todella tärkeää ja mikä on pelkkää viihdettä. Sota, talouskriisi ja viihdeuutinen asettuvat samalle viivalle. Tähän liittyy myös nykyajan historiattomuus; jos asiat näyttäytyvät vain irrallisina tapahtumina, katoaa kyky ymmärtää niitä syvemmin ja asettaa ne mittasuhteisiin. Postman ei tietysti tiennyt nykyajan sosiaalisesta mediasta yhtään mitään, mutta hänen esittämänsä ongelmat eivät ole ainakaan parantuneet sitten vuoden 1985.
Huvitamme itsemme hengiltä on kaukonäköisyydessään huima kirja. Sääli, että sitä on nykyään melkein mahdotonta saada käsiinsä. Pääkaupunkiseudun kirjastostakin kappaleita löytyy vaatimattomat kaksi kappaletta, ja jonossa on yli seitsemänkymmentä lainaajaa. Toivoisikin, että joku kustantaja tarttuisi tähän, uudelleenjulkaisulle olisi ehdottomasti tarvetta ja kaikesta päätellen yleisöäkin. Jos jokin klassikko ansaitsee tulla uudelleen luetuksi juuri nyt, se on tämä.