Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Isäni oli natsi julkaistiin näköjään ensimmäisen kerran vuonna 1991, niin luki Johdannossa, jonka minä onneton luin vasta lopuksi.
Niinpä ihmettelin miten merkinnällä Gerald Posner 2017 painetuksi leimatussa kirjassa muutama natsijohtaja yhä elää, käy jo toisella sadalla! Sitkeässä tapattajien ja tappajien oma henki. Osittainen väärinkäsitys, joka oikeastaan sopi ristiriitaiseen aiheeseen.
Näyttää nimittäin että myös natsijohtajien lapsilla, joita yhdysvaltalainen tekijä Gerald Posner, lakimies, juutalaisisän ja katolilaisäidin jälkeläinen, on kirjaan haastatellut, väärin- ja oikeinkäsityksiä riittää natsiajasta ja ennen kaikkea oman isän osallisuudesta hirmutöihin.
Näkyy olevan tämän vuoden puolella jo kolmas kirja, jonka noista natsiajoista luen, joten jokinhan näissä viettelee ja puoleensa vetää. Auschwitzin viulu oli romaani, Hitler : Tie diktaattoriksi kuva-albumin tapainen dokumentti. Mitenköhän tämän luokittelisi? Kulkekoon vaikka mielipidekirjana natsi-isistä. Kymmenkunta kolmannen valtakunnan natsijohtajan jälkeläistä laskettelee suorat sanat isäpapastaan; yleisesti ottaen isät saavat jyrkän tuomion ja paheksunnan, tai sitten ylitsevuotavat kehut.
Göring, Frank, Hess, Dönitz, Saur, Schacht, Stauffenberg, Mengele ja muutamat muut punnitaan oman lapsen mittatikuin:
“En sääli häntä lainkaan. Hän sai ansionsa mukaan. En halveksi häntä siksi, että hän oli isäni, vaan koska hän heitti elämänsä hukkaan.” –Rolf Mengele.
“– – – yksinkertaisesti huono isä. – – – Pelkkä lihava ihrakasa.” –Klaus Saur.
“On rankkaa astella hirtettäväksi. Minä kuitenkin toivoin isälleni mahdollisimman kovaa rangaistusta ja kuolemanpelkoa, koska muiden saksalaisten tavoin hän aiheutti samaa kuolemanpelkoa miljoonille ihmisille niin kutsuttuina suuruuden päivinä. –Niklas Frank, Puolan teurastajan poika.
Myös päinvastaisia, tosin vähemmän, näkemyksiä isistä löytyy: Hessin Wolf-poika näkee isän syyttömäksi ja julistaa, että “oli etuoikeus varttua Hessin poikana”. Göringin Edda-tytöllä on pelkkiä hyviä muistoja: – Rakastan isääni syvästi, enkä voi nähdä häntä mitenkään toisin.
Jotkut lapset olivat sodan aikana muutaman vuoden ikäisiä ja jotkut jo aikuisiässä, joten ei ihme, jos muistotkin ovat kovin erilaisia ja eripainotteisia jälkeenpäin punnittuina.
Näin sivullisena ja ulkopuolisena ilman muuta tuomitsen nuo kaikki kelpaamattomiksi isiksi, vaan saattaisi olla aika kova pala jälkeläisenä, kuten Rolfina, Klausina tai Niklaksena, tuomita oma isä, samaa lihaa ja verta, arvottomaksi ihmiseksi.
No, Nürnbergissä sai osa natsijohtajista tuomionsa ‘puolueettomassa’ oikeudenkäynnissä 30.9.1946, joku vuonna 1961 Israelissa ja jotkut onnistuivat kuolemaan vapaina miehinä maanpaossa lähinnä Etelä-Amerikassa.
Olipa jännää ja avartavaa tavata natsijohtajien suorapuheisia jälkeläisiä. Yksi heistä Franz Stauffenberg, Valkyyria-Stauffenbergin poika, oli kirjan ilmestyessä vuonna 1991 ylennyt aina europarlamentin jäseneksi.