Kummallista kiukkua ja teilaamista näemmä aiheuttanut tämä lempeän kirjallisuustohtorin Olli Löytyn (s. 1966, Namibia) esseepamfletti Hesarin yleisönosastossa, vaikka Löytty vain aavistelee, miten kotimaisen kirjallisuuden kielen on käymässä.
Se näet on laajenemassa pelkästä suomen-, ruotsin- ja saamenkielisestä tekstistä tulevaisuudessa monikieliseksi kirjallisuudeksi. Nyt jo arabia kuuluu suomalaisen kirjallisuuden kielivalikoimaan: Löytty ottaa malliksi maailmalla palkitun Irakissa syntyneen suomalaisen Hassan Blasimin, jonka asuinmaa ja kirjoituskieli eivät käy yhteen.
Kirjallisuuden kaanon, perus-/pohjakirjallisuus, tulee muuttumaan perusteellisesti, hyvää jos nykyisistä kirjoista edes Linnan Tuntematon sotilas pääsee muistettavien joukkoon.
Jotenkin minua viehätti Löytyn esitystapa, joka ei ole tyrkyttävä, määräävää, itsekkään tietävän tammismainen (se aurinkokuningas), vaan enemmänkin josko näin -tyylinen. Löytty painii jaakopinpainiaan pitkin kirjaa. Heti alussa ei pahemmin nokka nouse ylpeyteen omasta kirjallisuudentutkija-tittelistä:
”Myönnän, että nykypäivänä ammattini ei kuulosta niin sanotusti voittajan valinnalta. — Niin tosiaan, miksi ihmeessä joku omistaisi työpäivänsä sille, että kirjoittaa huomioitaan kaunokirjallisuudesta?”
Vaikkakin etuoikeutettu asema suomalaisessa yhteiskunnassa antaa monenlaista hyvää, kuten ymmärrystä tulkita vierauden kuvauksia; tosin näkökulman vinous ei välttämättä tuossa ylemmässä asemassa ole poissuljettu. Siinä toinen jaakopinpainimatsi. Monta muutakin itsetarkkailua Löytty käy kirjan myötä.
Teksti on luettavaa ja ymmärrettävää, vaikkei kirjallisuuspiirin kermaan kuuluisikaan; turhaan itsekin pelkäsin kirjaan paneutua. Jopa viihdyin, mikä on synti näin vakavissa asianhaaroissa.
Lukuohjeeksi voisin antaa: aloittakaa kirja sen Suomi100-epilogista, jossa Löytty luennoi Suomen satavuotisitsenäisyyspäivänä Uppsalassa, UP!, Upsalassa afrikkalaisille Suomen kirjallisuudesta Afrikan vinkkelistä.