Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Joskus tulee hauskoja yhteensattumia. Nyt sellainen oli, kun luin lähes peräjälkeen kaksi runokokoelmaa, joiden taustalla on vanhemman menetys. Tällä kertaa se ensin mennyt oli Tuija Välipakan Saari josta olen poissa, jonka ytimessä oli isän poismeno. Anja Erämajan Joku menee aina ensin taas on saanut alkusysäyksensä äidin haurastumisesta, hapertumisesta ja lopulta kuolemasta.
Äiti katoaa. Haurastuu, huokoistuu, murentuu, nyhtöäiti. Äitirakennelma sortuu. Hajoaa, leviää häilyvään holtittomaan omalakiseen olemattomuuteen.
Mahtuu tähän toki muutakin, kuten puutarhanhoitoa (“Jatkan siitä mihin äiti jäi.”) ja ulkomaanmatkailua (“Olen tullut rannalle opiskelemaan ajankäyttöä, merellä ei ole kiire minnekään”). Erämajan tyyli on poukkoilevaa, runot vyöryvät usein päälle lyhyiden säkeiden sijasta pitkinä kappaleina. Teksteissä on mukavaa levottomuutta ja arvaamattomuutta, jota olen tottunut parin kokoelman kokemuksella Erämajalta odottamaan. Assosiointi on vapaanpuoleista.
Tästäkin kokoelmasta jää hyvä mieli, vaikka pohjalla surua onkin. Yllättävää huumoria pilkahtelee ja Erämajan villin tyylin vuoksi tunnelma on keskimäärin vähemmän haikea kuin Välipakalla. Kasvaimen leikkauksestakin syntyy runo kokemuksesta, jossa oma alkuperäinen napa menetetään ja tilalle kirurgi tekee uuden. “Tämänkö ympärillä pitää nyt pyöriä, olen kuin mykkä vatsastapuhuja.” Jälleen kerran Erämaja on onnistunut luomaan mielenkiintoisen, suhtkoht helposti lähestyttävän ja kiehtovan kokoelman.
Elämä, tarkkarajainen suttu.
