Kaikella kunnioituksella on tärkeä kirja, niin uskallan sanoa. Se ei ole sivumäärältään suuren suuri, eikä sen lukeminen vie kauankaan, mutta se antaa ajattelemisen aihetta pitkäksi aikaa.
Kirja puhuu vanhempien kunnioituksesta ja Katriina Järvisen omasta hengellisestä taustasta lähtien Raamatun neljännestä käskystä. Pitääkö vanhempia kunnioittaa, vaikka he eivät olisi sitä ansainneet, vaikka he olisivat kohdelleet avutonta lasta kaltoin fyysisesti tai henkisesti? Järvinen kertoo paljon omasta lapsuudestaan helluntailaisyhteisön jäsenenä: hänen vanhempansa olivat yhteisön arvostettuja johtajia, kaikella tavalla suoraselkäisiä kansalaisia, mutta he käyttivät runsaasti sekä ruumiillista että henkistä ja hengellistä nöyryyttämistä lastensa kasvatuksessa; erityisesti kirjan kirjoittaja, joka ei halunnut alistua helluntaiyhteisön sääntöihin, sai tämän tuntea. Omien kokemustensa lisäksi Järvinen käyttää esimerkkeinä useita anonyymejä henkilöitä, mutta myös muistelmateoksistaan tunnettujen Felicia Feldtin ja Päivi Istalan sekä hänen tyttärensä Annan elämäntarinoita.
Tämänhetkisissä terapiasuuntauksissa ovat olleet jo pitkään vallalla anteeksiannon ja unohtamisen korostukset. Todetaan, että vanhemmat tekivät parhaansa, ettei ole koskaan liian myöhäistä saada onnellinen lapsuus, ettei ole syytä katkaista välejä häikäilemättömästi valtaansa käyttäviin vanhempiin, koska he ovat silti vanhempia. Katriina Järvinen arvostelee ankarasti näitä näkemyksiä. Hän viittaa ohimennen tunnetun psykoanalyytikon Alice Millerin näkemyksiin, mutta mielestäni Millerin ajatusmaailma, mustan pedagogiikan käsite, on Järvisen taustalla laajemmaltikin. Vanhemmat eivät kertakaikkiaan aina ole hyviä, eikä heille tarvitse antaa anteeksi, ainakaan jos he eivät todella kadu tekemisiään.
Kaikella kunnioituksella on hämmentävä ja rohkea kirja. Suosittelen ainakin niille, joiden taustalla on kaltoinkohtelua, mutta muillekin se antaa ajateltavaa. Ehkä kirja on osin kärjistävä ja poleeminenkin, mutta asian tärkeys tasoittaa näitä ominaisuuksia.