Kani nimeltä Paisti

Kani nimeltä Paisti on Helsingin Sanomien ulkomaantoimittaja Ville Similän esikoisromaani.  Aiemmin hän on kirjoittanut kaksi tietokirjaa. Yhdessä Mervi Vuorelan kanssa kirjoitettu Ultra Bra : Sokeana hetkenä valittiin vuoden 2018 Tieto-Finlandia-palkinnon saajaehdokkaaksi. Raati perusteli valintaansa muun muassa, että teos antaa kokonaiskuvan sekä yhdestä sukupolvensa merkittävimmästä yhtyeestä että taiteen tekemisestä ja ajan nuorisokulttuurista. On siis tyyliltään sekä – että. 

Myös Similän romaanin voi todeta olevan sekä – että. Se kuvaa kirjailijan omaa sukua 1800-luvun lopusta 1990-luvulle saakka, on siis eräänlainen sukutarina, vuodesta 1977 lähtien autofiktiivinen tarina. Samalla se on tuon ajan kulttuurin, erityisesti musiikkimaailman ja yhteiskunnan kuvausta –kriittistäkin, siis eräänlainen pamfletti tuosta ajasta.  Tämän sekä – että-luonteen vuoksi teos onkin hyvin kiinnostava. Yksityisten tapahtumien kautta tulee historiaa, tuon ajan yhteiskuntaa näkyväksi. Similä toteaa, että romaanin ihmiset ovat maailman historiaa, vaikka eivät maailman historiaan vaikutakaan. 

Erityisen kiinnostavaa teoksessa on teksti, tapahtumien ja tunnelmien sanoitus. Harvoin saan lukea näin mukanaan pitävää ja omanlaistaan tekstiä. Vakavan asian Similä saattaa sanoa kiepsauttaen sen nurinperin tai rinnastaen sen toisen tai useamman asian kanssa, samassa lauseessa ja toisiinsa liittymättöminä. Tai niin se äkkilukemalla näyttää, mutta kun hetken ajattelee tai lukee tekstiä pidemmälle, huomaa niiden kuuluvan jollain tavalla yhteen. Esimerkkinä vaikkapa tapaus, kun Villen äidin äiti vatvoo mielessään, suostuako äijän (äidin isän) kosintaan vai ei. ”Sotilaat saattoivat minä hetkenä hyvänsä kohdata tuskallisen kuoleman, mutta tupakat olivat ilmaisia.” 

Tai kirjoittaa epäkohdasta humoristisin ja optimistisin sanakääntein, ei epäkohdaksi sormella osoittaen. Ei kikkaile sanoilla eikä luo uutta similäläistä sanastoa, vaan kirjoittaa rikkaasti ja värikkäästi tavallisilla ja arkisilla sanoilla. Olematta huumoritekstiä teksti saa monin paikoin suuni hymyyn, ja heti perään menemään omiin sukumuistoihini, ajattelemaan ja jopa taivastelemaan. 

Esimerkiksi naisen asema, mikä ei 1900-luvun alussa ollut tasa-arvoinen, lieneekö nytkään. Esimerkissä Similän isoisoisoisovanhempien Mikon ja Marin avioliitto. 

Avioliitossa vallitsi tasa-arvo. Mikon rahat olivat lompakossa liivintaskussa, ja liivi oli nostettu pirtin seinälle. Mari ei koskenut lompakkoon eikä Mikko koskenut kauhaan, ja molempien mielestä järjestely oli hyvä. Koska Jumala oli luonut ensiksi miehen… oli oikein, että ruoan jälkeen naiset tiskasivat ja miehet köllähtivät päivälevolle. Hehän olivat olleet otsa hiessä pellolla, juuri niin kuin Jumala määräsi, eikä tiskeistä raamatussa puhuttu mitään.

Sen myönsi Marikin, että lapsenteossa kivut jakaantuivat kohtuuttomasti. Mutta se taas oli Eevan vika.

Sukutarina alkaa 1890-luvulta Edlasta. Edla halusi kovasti saada tytön, mutta vasta seitsemäs oli tyttö. Tai oli aikaisemminkin, mutta se Martta-tyttö oli kuollut, joten Edla synnytti Martan kahdesti. 

Kaiken kaikkiaan Edla synnytti yhdeksän lasta. Yhdestä tuli rikas, toisesta köyhä, kolmannesta maanmittari, neljännestä kapelli- ja viidennestä vahtimestari, kuudennesta kapakkalaulaja ja seitsemännestä nainen. Toinen oli lahjakas, toinen ahkera… toinen oli juoppo ja toinenkin oli juoppo.

Similän setä oli kapellimestari Martti Similä. Martin poika ja presidentti Mannerheim kohtasivat, kun pojan äiti oli juuri äsken kuollut, murhattu. Poika juoksi isän luo, mutta itkulle ei ollut aikaa, sillä isällä oli juuri alkamassa juhlakonsertin johtaminen, itse presidentti saapuisi konserttiin. Mihin poika? Hänet istutettiin presidentin aitioon. Vanha ja sairas mies, jonka ammatti oli tappaminen eikä lasten lohduttaminen ei osannut sanoa pojalle mitään. Pojan nimi oli Markus, ja kyllä, hän on Ville Similän serkku. Markuksen isä oli Helsingin kaupungin orkesterin kapellimestari, Villen isoisä hänen veljensä. 

Vuonna 1890 alkaneessa sukutarinassa minä-kertoja pääsee ääneen vuonna 1977, kun Ville Similä syntyy. Kirjassa tapahtumat eivät etene kronologisessa järjestyksessä, minä-kertoja piipahtelee sukutarinan lomassa. Kun Ville oli kuuden kuukauden ikäinen, ”oli aika ryhtyä tekemään jotain hyödyllistä”, sellaista, mikä olisi hyvä ”Suomen kansantaloudelle, äidin taloudelle ja minulle”. Äiti ajoi linja-autolla Leppäsuon päiväkotiin, kantoi Villen kopassa viidenteen kerrokseen, luovutti hoitajille ja laskeutui itse toiseen kerrokseen hoitamaan muiden lapsia. Työpäivän jälkeen matka linja-autolla tapahtui päinvastaiseen suuntaan. Hoidettuaan päiväkodissa toisten lapsia kahdeksan tuntia äiti ryhtyi hoitamaan ”minua saamatta siitä palkkaa. Isä piirteli taloja.”

Jos jotain, niin tätä kirjaa suosittelen!