Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Saksa on totuttu näkemään Euroopan talouden veturina, mutta viime aikoina kiiltokuva on alkanut repeilemään. Riippuvaisuus Venäjän energiasta, autoteollisuuden kompurointi ja talouden supistuminen on yllättänyt paitsi saksalaiset niin monet talouden asiantuntijat. Wolfgang Münchau argumentoi kirjassaan Kaput : The End of the German Miracle, että Saksan ongelmat eivät kuitenkaan johdu mistään tilapäisestä kriisistä, vaan ne kumpuavat syvälle juurtuneista rakenteellisista ongelmista.
Maailma muuttui, Saksa ei. Siinä on kiteytettynä mistä maan ongelmat pohjimmiltaan juontuvat. Ironisesti ongelmien taustalla on paljolti Saksan taloudellinen menestys, joka on johtanut siihen että maan talous on alkanut nojautua liikaa autoteollisuuden ja muiden raskaan teollisuuden alojen varaan. Kun vanhat mallit tuottivat edelleen voittoa, ei ollut painetta investoida uusiin, nouseviin aloihin, kuten digitaaliteknologiaan, tekoälyyn tai uusiutuviin energiaratkaisuihin. Toisin sanoen, Saksa ei ole jäänyt jälkeen siksi, ettei sillä olisi ollut osaamista, vaan siksi, että sen järjestelmä palkitsi jo olemassa olevien yritysten ja rakenteiden ylläpitämistä.
Ennen tätä kirjaa en kuitenkaan tajunnut, miten takapajuiseksi maa on tietyiltä osin ajautunut. Mobiiliverkkojen katvealueet eivät ole harvinaisia edes suurten kaupunkien välillä liikuttaessa, ja maassa on ollut tavallista käyttää vanhentunutta kuparikaapeliverkkoa, kun taas esimerkiksi Suomessa valokuitu on yleistynyt paljon nopeammin. Vuonna 2021 peräti seitsemän kymmenestä Saksan kotitaloudesta oli yhteydessä kuparikaapeliverkkoon. Tästä aiheutuvat ongelmat tietysti heijastuvat paljon kotitalouksia laajemmalle. Monissa yrityksissä – myös teollisuudessa – digitalisaation hyödyt jäävät saavuttamatta, koska perusinfrastruktuuri ei toimi kunnolla. Esimerkiksi sähköautojen kehitys on osaltaan törmännyt ongelmaan, jossa 3D-navigaatiota ei voi edes testata saksalaisilla kaduilla epäluotettavan matkapuhelinverkon vuoksi.
Autoteollisuus on muutenkin ongelmien ytimessä. Ala on ollut hidas sopeutumaan sähköistymiseen ja ilmastopaineisiin, ja monet suuret saksalaiset autovalmistajat ovat jääneet jälkeen Teslasta tai kiinalaisista kilpailijoista. Saksassa pitkään vallinnut ajattelumalli oli, että Kiina pysyy loputtomiin kehittyvänä markkinana, jolle Saksa voi myydä koneita, autoja ja teollisuuden huipputeknologiaa. Ajateltiin, että kiinalaiset hoitavat massatuotannon ja saksalaiset tarjoavat premium-tason osaamista ja laitteita – järjestely, josta Saksa hyötyi pitkään. Kiina ei kuitenkaan tyytynyt tähän rooliin. Se on kehittänyt omaa teollista osaamistaan nopeasti, ja on nyt monilla aloilla – erityisesti sähköautoissa, akkuteknologiassa ja aurinkoenergiassa – ajanut Saksan ohi.
Ehkä yllättävintä kirjassa on se, miten kykenemätön saksalainen yhteiskunta on ollut kohtaamaan näitä ongelmia. Saksalaiset pankit, talouseliitti ja poliitikot ovat tottuneet vetämään yhtä köyttä, ja tämä talouspoliittinen yhteisrintama näkyy yhteiskunnan kaikilla tasoilla, jossa sille ei ole näkynyt haastajia edes vasemmiston parissa. Kun kaikki ovat tiiviisti samassa veneessä, ei veneen keinuttajia oikeastaan ole edes olemassa, ja yksittäiset hajaäänet vaietaan nopeasti kuoliaaksi. Tämä ”koordinoidun markkinatalouden” malli on historiallisesti tuottanut Saksalle vakautta ja menestystä, mutta muuttuvassa maailmassa konsensushakuisuus näyttäytyy uudistuksia välttelevänä järjestelmänä, joka ei pysty edes myöntämään, että ongelma on olemassa.
Münchau näkee tämän oireellisena erityisesti siinä, miten Saksan massiivinen vientiylijäämä on pitkään nähty kansallisena ylpeydenaiheena ja yksiselitteisen postiivisena asiana. Mutta kuten Münchau osoittaa, se on samalla rakenteellinen vinouma, joka kertoo enemmän kotimarkkinoiden heikkoudesta kuin taloudellisesta terveydestä. Koska vienti – etenkin Kiinaan – on näyttänyt paperilla hyvältä, kotimarkkinoita ei ole tarvinnut vahvistaa. Lopputuloksena Saksa nojaa hauraaseen vientivetoisuuteen, jota ei enää tue vahva teknologinen etumatka eikä sisämarkkinoiden vakaa kysyntä.
Münchaun suuri oivallus liittyy siihen miten nämä ongelmat oikeastaan kytkeytyvät saksalaiseen identiteettiin. Saksassa teollisuus ei ole vain taloudellinen perusta, vaan osa kansallista itseymmärrystä. Ajatus siitä, että ”Made in Germany” on tae laadusta, insinööritaidosta ja ylivoimaisesta tuotannosta, on syvälle juurtunut, eikä pelkästään yritysjohtajien vaan myös kansalaisten ja poliitikkojen mielissä.
Saksan talousajattelu nojaa ajatukseen, että reaalinen arvonluonti tapahtuu tehtaissa, eikä esimerkiksi ohjelmistokehityksessä, palveluissa tai luovilla aloilla. Juuri tästä johtuu, miksi startup-ympäristöjä tai luovia aloja ei ole tuettu läheskään samalla tavalla kuin autoteollisuutta tai konepajateollisuutta. Globalisaation ja digitalisaation myötä tuotannon fyysinen sijainti on kuitenkin yhä vähemmän keskeinen, mikä on johtanut siihen, että tuotantoa ylläpidetään korkeilla kustannuksilla, sen sijaan että pyrittäisiin vahvistamaan arvoketjun muita osia. Ei ihme, että Saksan on nyt vaikeaa sopeutua: kysymys ei ole vain taloudellisesta uudistuksesta vaan kokonaisen identiteetin murroksesta.
Kaput : The End of the German Miracle on herättänyt paljon keskustelua Saksan ulkopuolella, mutta kotimaassaan kirja on otettu vastaan yllättävän hiljaisesti. Ehkäpä tämä itsessään tukee kirjan väitettä, että saksalaisessa yhteiskunnassa ei ole tilaa tai halua kriittiselle keskustelulle. Itselleni tämä oli joka tapauksessa hyvin informatiivinen ja yllättäväkin kirja, monet olettamukseni Saksasta eivät aivan pidäkään paikkansa. Münchaun teksti on sujuvaa ja hän osaa argumentoida selvästi, joten kirja on helppoa luettavaa sellaisellekin lukijalle joille talous on aiheena hieman vieras. Suosittelen – tämä kirja saa katsomaan Euroopan talousveturia aivan uusin silmin.