Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Lasse on kolmilapsisen perheen isä ja töissä kirjastossa. Hänen Tiia-vaimonsa on opettaja. Heillä on vakaa parisuhde ja tavallinen suomalainen koti, mutta kahden työssäkäyvän palkat eivät tahdo oikein silti riittää mihinkään. Heidän esipuberteetti-iässä oleva Lauri-esikoisensa on erityislapsi. Laurilla on vakavia käytös- ja keskittymishäiriöitä. Hän käytännössä terrorisoi koko perhettä.
Vesa Haapalan romaani Karhunkivi kuvaa elämää erityislapsen kanssa Lassen näkökulmasta. Lasse on hyvä isä: pitkämielinen ja pyrkimyksissään lempeä ja väkivaltaa vastustava. Hän yrittää viettää aikaa poikansa kanssa niissä rajoissa, joissa Lauri suostuu toimimaan. Vaikka Lassella on lehmän hermot, kaikkea hänkään ei kestä. Raja menee esimerkiksi siinä, kun Lauri uhkaa suoraan tappaa isänsä. Monessa muussakin kohdassa mietin, että itse en kestäisi hermostumatta sitä, mitä Lauri isälleen ja muulle perheelle tekee.
Lasse ja Tiia ovat yrittäneet hakea Laurille apua perheneuvolasta, terapiasta ja lääkkeistä, mutta mistään ei tunnu olevan apua. Lasse taistelee erityislasten asemasta myös koulun vanhempainyhdistyksessä. Vapaa-ajallaan hän käy yliopiston kursseilla (aivan kuten kotimaisen kirjallisuuden yliopistonlehtori Haapala itsekin), kirjoittaa elokuvaesseitä ja raivaa perheelle hiljattain ostettua omaa kesämökkitonttia, Karhunkiveä.
Lasse ajaa paljon autoa, ja auto on juonen kannalta tärkeä esine. Sitä tarvitaan kuljettamaan viisihenkisen perheen ruoat Lidlistä kotiin, koko perhe Puolangan mökille tai isovanhempien luo. Ajamiseen liittyy myös paljon harmia: kolari, huoli kiinni juuttumisesta tai liukkaasta ajokelistä, moottorista kadonneet tehot ja vuotava jäähdytysneste ja tuhansiin euroihin nousevat korjauskustannukset.
Mietin, että mille auto ja autoilu ovat tässä metaforia? Auto on välttämättömyyshyödyke, joka maksaa paljon ja aiheuttaa riesaa, mutta jota ilman ei voi elää. Se tarjoaa yksityisemmän vaihtoehdon ruuhkaisille joukkoliikennevälineille. Olisiko se vähän kuin suomalainen ydinperhe? Vertautuisiko autoilu siihen jatkuvaan arjen pyöritykseen, joka lapsiperheissä on vanhempien vastuulla ja joka pitää saada rullaamaan, olipa tilanne mikä tahansa ja tulipa se maksamaan mitä tahansa?
Ajamiseen liittyy myös yksi tekstiin jäänyt häiritsevä virhe: Ensin hiekkatiellä on edellä ajavan auton nostattamaa pölyä. Heti sen jälkeen kertoja ajaa lätäkköön ja tien reunalla olevaan rapaan. Hiekkatiellä ei ole yhtä aikaa sekä pölyä että lätäköitä ja rapaa. Tuli tunne, että nuo kohdat oli kirjoitettu eri aikaan, ja oikoluennassa yhdistelmän epäloogisuus on jäänyt huomaamatta.
Karhunkivi on runoilija Haapalan ensimmäinen proosateos. Sen kuvailu on tarkkaa, ja erityisesti pidin siitä, kuinka Haapala kuvaa henkilöiden tunteita ja reaktioita tekojen ja toiminnan kautta. Hän ei siis suoraan nimeä esimerkiksi Lassen tunnetta tai reaktiota Lauria kohtaan, vaan näyttää Lassen tekojen kautta miltä tästä tuntuu. Lukija pääsee tällöin paljon lähemmäs Lassen tunnetilaa, pystyy paremmin vertaamaan sitä omaan elämäänsä ja voi halutessaan itse nimetä tunteen, kun kirjailija ei tarjoa sitä valmiina. Haapala siis noudattaa kirjoittamisen ”Show, don’t tell!”-periaatetta esimerkillisesti.
Parhaimmillaan Haapala on silloin, kun hän kuvaa Lassen ja Laurin suhdetta ja kommunikaatiota tai Lassen puuhastelua kotona tai mökkitontilla. Hänen tapansa kuvata tavallista arkista tekemistä on paikoin knausgårdilaisen yksityiskohtaista. Erityisesti mökkitontin risusavotta on kuvattu niin pieteetillä, että tunsin moottorisahan tärinän kädessäni ja hien selässäni. Hienoa työtä! Toisaalta sitten jotkut unikohtaukset tai elokuvaesseepohdinnat olivat hieman raskaita, mutta niiden yli voi aina loikata pintaluennalla. Runoilijana Haapala tekee hyviä sanavalintoja, eikä kieli ole yhtään kliseistä, mutta ei myöskään liian hienostelevaa. Hän käyttää esimerkiksi epätäydellisiä, verbittömiä virkkeitä, mistä tulee tekstiin huohottava rytmi, ikään kuin kertojalla olisi verenpaine koko ajan koholla (mikä ei ole varmaan kovin kaukaa haettu ajatus sekään).
Sen verran kiinnostava oli tämä Haapalan ensipuraisu, että hänen toinen romaaninsa, Aleksis Kivestä kertova Alexis, menee myös lukulistalle, ja miksei myös joku hänen runokokoelmistaankin.
