Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Aikoinaan luin kirjan Sörkka : kuritushuoneen päiväkirja, jossa viittattiin siihen, että kuritushuoneessa tai vankilassa olo ei ollut juuri mitään verrattuna siihen, mitä päähenkilö oli kokenut nuorena poikana kasvatuslaitoksissa.
Kari Palin olikin kirjoittanut siitä omakustannekirjan Katujen kasvatit ja olihan tämä ihan pakko lukea.
Ei ollenkaan huono kirja, sillä tässä eletään 1960-lukua ja sen ajan nuorison pikkurikollista elämää. Päähenkilö Kalevi asuu äitinsä, isänsä ja pikkuveljensä kanssa Helsingin Konalassa. Kaverina on Jorkka, jonka kanssa tulee tehtyä kaikkea pientä rikollista. Koko kirjan matkan ajan harmittaa, miksi – miksi pojat viehättyvät vaan siitä, että saavat ryöstää jonkun kioskin?
Kotona oli ihan hyvä fiilis ja Kalevi sinne välillä kaipaa, mutta oisko sittenkin ollut jotain sellaista, että hän ei olisi saanut tarpeeksi huomiota? Jorkan äiti ei haluaisi, että he edes tapailisivat, mutta ei auta. Taas tehdään keikka ja tottahan siitä jäädään kiinni ja sitten, kun on jo kaikki muut keinot käyteytty, heilahtaa kyyti koulukotiin.
Leivola kutsuu ja sinne on mentävä. Ei ole herkkua siellä olo ja lomille pääsyä odotetaan. Vaan kuinkas käy, kun lomille pääsee, niin johan taas tuli tehtyä vilunkia. Kalevi kuitenkin kuvittelee pääsevänsä nuhteilla, mutta toisin käy ja nyt napsahtaa kakku Vilppulaan, kasvatuslaitokseen, mikä ei ole ollenkaan mikään lomakoti. Vilppulan oloihin viitataan Sörkka-kirjassa ja onpahan melkoista meininkiä. Onko se siihen aikaan ollut niin, että kaikki keinot ovat olleet sallittuja.
Kalevi pääsee sieltäkin lomille ja mitä tekee, niin toisen kaverin kanssa ei mennäkään takaisin, vaan lähetään hatkoille. Taas yritetään keikkaa. Kun vihdoinkin jäädään kiinni, joudutaan takaisin Vilppulaan ja rangaistus on aivan hirveä. Ehkä kirjan pahin kohtaus.
“Sitten iskuja alkoi tulla niin kuin olisi tampattu mattoa. Nytkähdin jokaisen lyönnin kohdalla. Raipan kärkipää osui usein vasempaan lonkkaan. Kipu kasvoi, keppi alkoi tuntua tulikuumalta raudalta…”
Kun tällaisia käydään läpi, luulisi jo, että olisi toinenkin tie elää elämää, mutta ei, jokaisen on se oma polku tallattava. Mutta olipahan tässä kirjassa paljon makusteltavaa ja pani miettimään monia asioita.
Uskoisin, että nykyaikana ei enää olisi koulukodeissa moista kohtelua, kuin mitä tästä kirjasta sai lukea. Lukukokemuksena siis varsin avartava ja mielenkiintoinen, ainoastaan se rikollisen mielen palo niihin jatkuviin keikkoihin hämmensi.
