Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Joensuun kirjallisuustapahtuma juhlistaa 25-vuotista historiaansa, ja sen kunniaksi on julkaistu esseekokoelma, joka pohjautuu tapahtumassa vuosien varrella pidettyihin esitelmiin. Esseillä, kuten koko kirjallisuustapahtumalla itsellään, on yllättävä ja hauska ote. Jokaisella vuodella on oma teemasanansa, kuten vaikkapa Oho!, Eläin ja Vesi, ja kutsuvierailla on selkeästi suhteellisen vapaat kädet tulkita sanaa haluamallaan tavalla. Kirjallisuuteenhan kaikki tietysti tavalla tai toisella kytkeytyy, mutta paljon yllättäviä näkökulmia on luvassa.
Kirjan aloittaa Leena Krohnin essee ja sen lopettaa Johanna Sinisalon mainiot pohdinnat. Kummallakin on hieman samanlaisia kokemuksia: fantasia on kirjallisuudenlaji, joka hämmentää monia lukijoita. Krohnin kokemus liittyy hänen kirjaansa Tainaron, joka sai Krohnia haastatelleen toimittajan ymmälleen. Kuulustelua muistuttavan haastattelun päätteeksi toimittaja lopulta esitti häntä selvästi vaivanneen kysymyksen: ”kirjoititteko sen tosissanne?”.
Sinisalon kokemukset ovat samansuuntaisia. Palaute on usein sellaista, että kirjaa ei voi lukea, kun se ei ole totta, ja vain realistinen kirjallisuus on oikeanlaista. Tämähän on sikäli kiinnostava suhtautuminen, että metaforat ja myytit ovat kuitenkin olleet kirjallisuuden historiassa paljon realismia tavanomaisempia tapoja käsitellä todellisuutta. Mikä siis on fantasiassa totta? Krohn ja Sinisalo käsittelevät kumpikin tätä kysymystä omalla tavallaan.
Tästä voidaan johtaa vielä laajempi kysymys, eli mikä ylipäätään on fiktion merkitys, ja onko siitä lukijalle jotain hyötyä? Tätä kysymystä puolestaan pohtii Mika Hallila. Hänen mielen teoriaan uppoutuva esseensä avaa hienosti uusia näkökulmia.
Yhdeksi suosikikseni nousi Ulla Pielan essee, joka käsittelee sanataidetta yllättävästä näkökulmasta, nimittäin loitsujen kautta. Suomessa loitsujen käyttäminen erilaisissa ongelmatilanteissa oli etenkin maaseudulla yleistä vielä 1900-luvun puoliväliin saakka. Piela käsittelee ansiokkaasti tätä menneisyydessä vallinnutta taikuuteen ja maagiseen sanakäsitykseen pohjautuvaa maailmankuvaa. Sanat ja kieli luovat mitä suurimmassa määrin sitä todellisuutta jossa elämme, ja tämä on näkynyt ihmisen rakentamassa yhteiskunnassa yllättävinkin tavoin.
Itselleni kirjan suurin yllättäjä oli kuitenkin Anni Kytömäen essee, joka kertoo siitä, miten vesi on virrannut hänen romaaneihinsa. En ole Kytömäen kirjoja lukenut, ja aihe kuulosti muutenkin hieman tylsältä, joten meinasin jättää esseen tyystin lukematta. Onneksi kuitenkin luin, sillä yhtäkkiä luenkin jokihelmisimpukoiden 100 miljoonaan vuoden mittaisesta historiasta ja antarktiksen alla sijaitsevasta järvestä, joka on ollut eristäytyneenä 25 miljoonaa vuotta. Tässä esseessä ihmissilmin pieneltä vaikuttavat asiat ovatkin yhtäkkiä osa jotain paljon suurempaa.
Mainitaan tähän loppuun vielä Leena Lehtolaisen essee, joka pohtii mihin rikosromaani tarvitsee kuolemaa ja Touko Siltalan essee Voiko huono ihminen kirjoittaa hyvän kirjan, eli canceloinnista taidekentällä.
Kirjan 23 esseetä tavoittavat hyvin koko kirjallisuuden kentän, eikä lasten kuvakirjoja, sarjakuvaa ja runoutta ole unohdettu. Kirjaa lukiessa mietinkin, että olisi hauskaa jos vastaavia esseekokoelmia julkaistaisiin muistakin kirjallisuustapahtumista. Itselleni tämä formaatti jopa voittaa paikan päällä olon, sillä kaikuvat tilat ja isot ihmismäärät häiritsevät aina omaa keskittymistä. Kirjavia sanoja tarjoaa kiinnostavaa luettavaa kirjallisuuden ystäville ja kaikille, jotka nauttivat uteliaasta aiheiden risteilystä.