Osta kirja itsellesi
(Kirjavinkit.fi saa komission linkkien kautta tekemistäsi ostoksista.)
Yli puolet maailman kansalaisista elää maissa, joissa korruptio on erittäin yleistä. On syytä siis kysyä, mistä korruptio oikein kumpuaa, missä sitä esiintyy ja ovatko jotkin poliittiset järjestelmät tai kulttuurit sille alttiimpia kuin toiset? Ja ennen kaikkea, vaikka melkein kaikki ovat yhtä mieltä korruption vahingollisuudesta, miksi ilmiöstä on silti niin tuskaisen vaikeaa päästä eroon? Ray Fishmanin ja Miriam A. Goldenin kirja tarkastelee vihattua ilmiötä laaja-alaisesti ja tutkii niitä lukuisia mekanismeja, jotka tuottavat erilaisia köyhyyden ja korruption yhdistelmiä.
Kirjoittajat eivät vähättele ongelmia, joita ilmiön tutkimisessa on. Ensinnäkin ilmiön rajaaminen itsessään on jo haastavaa. Rajanveto vastavuoroisuuden ja korruption välillä voi olla vaikeaa; missä menee viattoman vastapalveluksen, lahjonnan ja jopa kiristyksen raja? Onko lobbaus korruptiota? Myös koeasetelmien rakentaminen on haasteellista, sillä sovelluskelpoisia, yleistettäviä ja toisiin olosuhteisiin siirrettäviä vastauksia on vaikea saada.
Ehkä yllättävintä kuitenkin on, että aina korruptiota ei ole pidetty edes negatiivisena asiana, vaan sen on nähty jopa edistävän talouskasvua. Tehokkaan korruption teoria pohjaa ajatukseen markkinoita ohjailevan “näkymättömän käden” voimasta ja kaiken byrokratian haitallisuudesta. Kaikessa yksinkertaisuudessaan ajatus kulkee siis niin, että laiskat, typerät ja riskiä kaihtavat byrokraatit asettavat turhia ja kalliiksi käyviä säädöksiä, jotka yritykset onneksi voivat ohittaa korruptiolla. Nathaniel Leffin kynäilemä hypoteesi vakuutti aikanaan jopa Maailmanpankin, joten mistään ihan mitättömästä artikkelista ei ollut kyse.
Eräs korruption peruskysymyksistä on niin sanottu muna-kana -ongelma, eli kumpi tuli ensin, korruptio vai köyhyys? Valtion köyhyys lisää korruption todennäköisyyttä, mutta korruptio itsessään myös tuottaa köyhyyttä. Itseään ruokkivaa noidankehää on vaikea katkaista. Kun hallinnossa on kerran ajauduttu korruption mentaliteettiin, virastojen virkapaikat alkavat vetää väkeä, joka haluaa osallistua ja hyötyä korruptiosta. Rehelliset eivät hakeudu tai pääse virkoihin ja jos pääsevätkin, heidät savustetaan pian pois. Näköalaton ja köyhä kansa äänestää samat naamat valtaan joko pienten lahjusten vuoksi tai politiikkaan pettyneenä eivät pyri äänestämään enää lainkaan.
Hyppäys korkeasta korruptiosta puhtaampaan hallintoon on siis vaikea, mutta jotkin maat ovat silti onnistuneet siinä. Kirjan loppupuoli onkin erityisen mielenkiintoista luettavaa, sillä siellä käydään läpi tapauksia, jossa maat ovat onnistuneet ottamaan korruptiosta niskalenkin. Tähän liittyy myös yksi kirjan suurista yllätyksistä. Voisi nimittäin kuvitella, että demokraattiset maat ovat ilman muuta korruptiovapaampia kuin itsevaltiaat maat, mutta tämä ei pidä paikkaansa.
Yllättävää tulosta selittää osittain se, että itsevaltiaiden on halutessaan helpompi käydä korruption kimppuun kuin demokraattisten maiden, kun ei tarvitse miettiä kansalaisoikeuksia tai oikeusvaltioperiaatteita. Georgian entinen presidentti Mikheil Saakašvili esimerkiksi ratkaisi poliisikorruptio-ongelman erottamalla muitta mutkitta kaksi kolmasosaa poliiseista. Joistakin yksiköistä, kuten liikennepoliisista, pistettiin pihalle kaikki. Yhden puolueen Singapore on toinen esimerkki yksinvaltaisesta järjestelmästä, joka selätti onnistuneesti korruption. Tietysti diktatuuri on omiaan myös pahentamaan korruptiota, mikäli johtajalla on voron taipumuksia.
Korruptio : yhteiskunnan vihollinen numero yksi kuuluu Oxfordin yliopiston julkaisemaan mainioon What Everyone Needs to Know -kirjasarjaan. Tästä johtuen kirjassa on jokseenkin oppikirjamainen sävy, vaikka suurelle yleisölle suunnattu onkin. Vaikeaselkoinen kirja ei silti varsinaisesti ole. Erityistä kiitosta kirjoittajille voi antaa hyvin laajasta esimerkkien kirjosta, kirja antaa hyvän käsityksen korruption moninaisista kasvoista ympäri maailman. Hyvä perusteos kaikille aiheesta kiinnostuneille, suosittelen!