Käsissäni on jo viides Elina Backmanin Saana Havas -dekkari. Olen kaikki edellisetkin lukenut ja tykännyt. Tykkääjiä riittää, koska kirjojen käännösoikeudet on myyty jo 17 maahan.
Kuka pimeässä kulkee on tuttua Backmania, jossa tutuksi tulleet henkilöt ratkovat murhia, joilla ei mässäillä. Kaikki on jo tapahtunut, kun saavutaan paikalle ihmettelemään, että kuka, miksi ja milloin. Parasta on se, kun on vanhoja murhia ja uusia murhia ja tulee tunne, että kaksi aivan erillistä juttua, kunnes tarinat kohtaavat. Se kohtauspiste on aina hykerryttävä.
Saana Havas on toimittaja, joka tekee podcasteja ja hänen mielitiettynsä Jan Leino on poliisi. Heillä alkoi synkata jo ensimmäisen Hartolaan sijoittuvan Kun kuningas kuolee -kirjan aikana. Pariskunnan seuraaminen on tosi mukavaa, mutta Elina Backman pitää suitset tiukilla, ettei lipsahdeta hunajaisen romantiikan puolelle, koska sitä varten on ihan eri kirjat. Niinpä Saana on aika lailla ollut käsijarru päällä, kunnes Jan Leino on saanut uuden työparin, Rynkyn… Rynkky on ilo silmälle ja Saana huomaa olevansa mustasukkainen.
Jutun varsinainen juoni on se, että Helsingissä tapahtuu puistomurhia ja kun niissä on vielä viestiä Janille, niin alkaa olla melko jännät paikat! Saana taas on koiravahtina Salon lähellä Mathildedalissa. Sielläkään ei ole ihan niin auvoista kuin luulisi; Saanalle napsahtaa tietysti murhamysteeri selvitettäväksi. Janin kanssa voivat vaihtaa tietoja tai ei se ihan niin mene, koska Jan poliisina on vaitiolovelvollinen, mutta kyllä se siitä lutviutuu.
Teksti kulkee hienosti ja jos juuri on mietitty, miten ruumis on säilynyt, niin heti seuraavassa kappaleessa kerrotaan, mitä Saana syö saunan jälkeen. Hauskaa vuorottelua, ettei ehdi herkemmälle lukijalle tulla paha olo. Se kuvauksellisuus on aivan erinomaista, sillä lukiessa tulee usein sellainen olo, että on itse paikalla ja tuntee ne kaikki tarinaan liittyvät henkilöt. Haistaa kukat ja maistaa ruuat, tuntee sen koiran, kuulee sen äänen.
Nautin kaiken aikaa siitä tarinallisesta otteesta, joka piti minut otteessaan ja etenkin siitä, kun mennään niin niihin ihmisiin, että selvitetään miksi joku toimii milläkin tavalla, mitä ne syyt ovat ja kuinka kaukaa. Mielenkiintoista!
Lopuksi kävi mielessä sekin, että kuinka paljon enemmän Mathildedalissa kävi tänä kesänä vieraita, jos Hartolaankin tuli pikkupiikki ensimmäisen kirjan johdosta…








